9.2.13

Punainen muovailuvahasika ja muuta tärkeää

Pieni punainen muovailuvahasika tapittaa minua mykkänä pöydän kulmalla. Ihmettelee varmaankin, että mitä helvettiä se nyt tekee. Noh, kirjoittaa blogitekstiä pitkän tauon jälkeen. Aiheesta? Ei suinkaan, vaan täysin aiheetta - mutta kun pöydille alkaa ilmestyä muovailuvahaelukoita, on selvää että aikaa on käytettävissä jos jonkinmoiseen vähemmän tärkeään, joten miksipä ei sitten kirjoittaisi myös blogia.

Luvattu Suuren saksalaisen joulukalenterin yhteenveto jäi sekin taannoin kirjoittamatta, mutta palaan aiheeseen nyt lyhyesti: sangen usein ostelen pikkurahalla läjäpäin levyjä, joiden sisällöstä tai laadusta minulla ei ole tarkempaa tietoa. Jotta tällaisten sikaa säkissä -levyhankintojen onnistumista voisin jotenkin arvioida, laskeskelen levyille toisinaan jälkijättöisesti hintoja miettien mitä olisin ollut valmis maksamaan kustakin (hah!) levystä siinä vaiheessa kun sisältö on jo tuttu. Noh, ynnäilin edeltävään tapaan "hintoja" saksalaisen joulukalenterin levyille ja päädyin siihen tulokseen, että ehkäpä olisin maksanut levyistä juurikin sen 24 euroa, jonka niihin siis alun alkaenkin sijoitin. Läjässähän oli lukuisia levyjä, joista en ne kuultuani olisi maksanut pennin pyörylää, mutta esim. You're Soaking in It -kokoelmasta taas olisin pulittanut mieluusti useammankin euron. Ja olihan joukossa muitakin kelpo levyjä: UB Plasma, Junk Monkeys, Useful Idiot, B Call ja Non Art Art. Äkkipäätään siis luulisi että tämän kalenterikeikauksen saldoksi jäisi tyydyttävä plus miinus nolla, mutta ne postikulut: Germaaniasta kun vähän painavamman paketin tilaa, niin Itella-kulunkeja joutuu pulittamaan euron jos toisenkin. Noh, persnettoa tuli noin niin kuin teoreettisesti, mutta ei se mitään - kivaa oli koko rahan edestä!

Oikeastaan kimmokkeena tähän blogikirjoitukseen toimi aamun omituinen olotila: hämmentävä levollisuus ja tunne siitä, että pystyisin pitkästä aikaa istumaan paikallani vaikka tunnin pari, ellen pidempäänkin - ilman pakottavaa tarvetta hypätä paikasta, tilanteesta ja toiminnasta toiseen. Ja mihinkä sitten käyttäisin nuo tunnit? Noh, mikään ei ole mukavampaa kuin herätä anivarhain lauantaiaamuna ja istua olohuoneen nojatuolissa kuulokkeet päässä musiikkia kuunnellen ja teetä särpien. Katsella takapihan valkenevaa maisemaa ja nauttia täydellisen kiireettömästä hetkestä. Juuri tuon kaltaisina hetkinä musiikki kuulostaa tavallistakin innostavammalta ja paremmalta. Eh... tietenkin hieman levystä riippuen.

Tänään kulutin tuon taivaallisen tuokion Eleventh Dream Dayn, M.O.T.O.:n, Exit Conditionin, Talmud Beachin, Nancy Sinatran, Velvet Monkeysin ja Ari Vaahteran levyjä kuunnellen. Sopivan sekava keitos raukean väsyneeseen olotilaani. Jaan tunnelmia Eleventh Dream Dayn 12-tuumaiselta eepeeltä 'Wayne'. Biisinä Neil Young -coveri Southern Pacific:



Levyn kolmesta kappaleesta paras on kuitenkin bändin omaa tuotantoa (Rick Rizzon kynästä) oleva Tenth Leaving Train. Siitä en valitettavasti ääninäytettä löytänyt.

Mitäpä muuta olisi kerrottavaksi viime aikaisista toimistani? No, olen viimeisten viikkojen aikana listannut Discogsiin levyistäni rapiat neljä tuhatta ensimmäistä yksilöä, mutta urakkaa riittää vielä: cd-levyjen osalta olen vasta Bassholesin kohdalla - ja kun aakkosjärjestyksessä etenen - on ööhön vielä matkaa. Ja levyjen määrä tuntuu vain lisääntyvän, vaikka uudenvuodenlupaukseni mukaisesti olen yrittänyt niiden ostelua vähentää. Tuo hillitseminen onkin sujunut osin varsin hyvin: ensi alkuun vuoden vaihduttua levyjä tuli kieltämättä osteltua runsaasti, aivan entiseen tapaan. Tuossa vaiheessa minulla oli vielä rahaa. Sittemmin tahti on hiljentynyt suorastaan olemattomiin - osin varmaankin siitä syystä, että rahaa ei enää ole ollut. Noh, katsotaan kuinka käy, kun euroja tilille taas kilahtaa!

Niin, cd-listauksessa olen päässyt kohtaan Bassholes. Paras tuntemistani Bassholes-levyistä on 'Blue Roots', joka minulla on Revenantin julkaisemana hienona digipak-ceedeenä. Alunperin levyn julkaisi vinyylinä In The Red, vuoden ollessa 1992. Levollisten lauantaiaamujeni suosikkeja tämäkin äänite. 'Love Cry Blues':



Varhaisten aamujen heikkoutena on se, että jo puolen päivän aikaan tunnen tarvetta vetäytyä uudelleen vällyjen alle, mutta mitäpä tuosta: kiire ei ole minnekään. Ja lähes yhtä mukavaa kuin on kuunnella musiikkia auringonnousun aikaan, on makoilla keskipäivällä sohvalla viltin alla silmät puoliummessa - välillä torkahtaen kepeään uneen ja välillä selaillen kirjaa tai lehteä musiikin soidessa hiljaa taustalla. Tiedä sitten, minkä kirjan seurakseni kohta valitsen kun tovin päästä sohvalle suuntaan, mutta eilen illalla pikaluin tuoreen Runeberg-voittajateoksen, eli Olli Pekka Tennilän runokokoelman 'Yksinkeltainen on kaksinkeltaista'. Kokonaisuutena kirja oli ehkä hieman liian korkealentoinen minun makuuni, mutta olipa seassa joitakin pätkiä, joista pidin kovastikin. Tennilänkin teoksessa proosarunoutta lähentelevät osiot miellyttivät minua eniten. Kenties on niin, että tarvitsen suuremman määrän sanoja kyetäkseni jonkinlaiseen ymmärrykseen ja tulkintaan. Kahden rivin runoista harvoin kiinni saan. Otanta Tennilää, sivulta 37:

"Antoisaa on katsella lintuja, joilla onkin varaa olla esillä.
Ötökkätutkija kyyristyy ja kääntelee korsia. Tähyilee alas.

Tarkkailun alalajit ovat luvuttomat.
Usein havaintojen kerääjä piiloutuu itse.
Syvemmällä käyvät havainnot yhä harvinaisemmiksi.
Mutta itse piiloutumiseen kytkeytyy mahdollisuus havaita jotakin
suurta ja hyvin arkaa. Kohteen kasvaessa - sen harvinaisuuden
saavuttaessa yksisarvisen mitat - kasvaa myös odotus rajatta.

Sekä piiloutumiskyky että harvinaisuus ovat ääritapauksessa
kohteen tavattoman koon ja yleisyyden suora seuraus."


Olli Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista [Poesia 2012]

Jeps. Sohva kutsuu - seuraavan kertaan siis. Hei hei.

PS. Sikakin diggailee Bassholesia:

23.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 23

Se olis vika luukku Suuresta saksalaisesta joulukalenterista. Vekkarin viisarit viisaavat jo ties mitä, joten ei muuta kuin asiaan: Tänään luukusta lumpsahti kaksi seitsentuumaista vinyyliä, joista toinen on jälleen vuodelta 1991 - toisen ollessan niinkin kaukaa menneisyydestä kuin vuodelta 1984. Tuoreempi levy on Loudspeaker-nimisen bändin sinkku, jonka A-puolella on biisi 'King' ja B-puolella 'Lucky 13'.


Bändissä soitteli hc-pumppu Crucifixista tuttuja heeboja ja muun muassa Boss Hog -jäsenistöä. Ilmeisesti yhtyeen uran jossain käänteessä musansakin oli Pussy Galore/Boss Hog-tyylistä blues-punkia. Tavallaan voisi siis ajatella, että Crucifix vs. Loudspeaker -jatkumossa on ollut tekeillä samantyyppinen musiikillinen metamorphoosi kuin John Brannonin keikauksessa Negative Approachista Lauhging Hyenasiin. Noh, onhan sitä moni muukin musiikintekijä muuttanut linjaansa radikaalisti uransa aikana.

Tällä levyllä ollaan kuitenkin lähempänä esim. eilisen luukun Ritual Tensionia kuin Jon Spencerin bändejä. Ei tämä kuitenkaan ole aivan yhtä sydämetöntä kamaa kuin Ritual Tension tuolla Hotel California -eepeellään, sillä sellainen väkivaltainen groove kuitenkin löytyy. Ehken eniten tästä Loudspeaker-sinkusta tulee mieleen God Bullies raaimmillaan. Ja vaikka ei tulisikaan, niin saanpahan tekosyyn laittaa tähän mainion God Bullies -pätkän. YouTuben parasta antia:



God Bulliesin olisin halunnut nähdä livenä. Mutta ei, eipä suotu tilaisuutta - ja vaikka olisikin, tuskin olisin ymmärtänyt käyttää sitä.

Summa summarum, Loudspeakerin levy on varsin mukava metelilätty, mutta ei kuitenkaan sellainen tapaus, jota juhlisin kädet pystyssä riekkuen. Kalenterista on löytynyt innostavampiakin äänitteitä - kuten eilinen Ampex-kokis. Muistaakseni eräässä "salaisessa" mestassa (en voi paljastaa kaikkia kortteja) oli pilkkahintaan myynnissä Loudspeaker-vinyyliä, joten varmaankin kyseiset äänitteet on pikimmiten poimittava parempaan talteen. Sitä odotellessa näyte vuoden -91 'Supernatural'-älpeeltä. 'Stump Neck':



Sitten päivän toka levy: Brian T. & Plan 9. Plan 9 on tuttu garage- ja psykedeliarokkibändi, mutta kuka helvetti on Brian T.? Ilmeisesti koko nimi on Brian Thomas, mutta sukunimen löytyminen ei vielä kovin paljoa asiaa selvennä. Joka tapauksessa tämä pikkulevy sisältää kolme kipaletta - A-puolella 'Hideaway' ja B-puolella biisit 'Echoing Sunshine' ja 'Walls of Paradise'. Etiketit on liimattu levyyn varmuuden vuoksi väärille puolille. Midnight Recordsin julkaisu, sivumennen sanoen. Trouser Press osaa kertoa aiheesta sen verran, että Plan 9:n vuoden -84 nimettömällä älppärillä (New Rosen julkaisema) on viisi biisiä, joilla tämä samainen Brian T. laulaa. Ja tuon pitkäsoiton ylijäämistä olisi sitten kasattu tämä seiskatuumainen. Ovatko nämä sitten niin kelvottomia kipaleita, ettei niitä ole tuolle älpeellekään tohtinut laittaa? Noh, mielestäni nämä ovat aivan kelvollisia - sanoisinko mukiinmeneviä ralleja. En valita. Hideawayssa on hiema rasittava sävelkulku, mutta biisin pelastaa pitkähkö väliosa, jossa tempo hidastuu ja kitara laulaa. B-puolella ei lähdetä muuttamaan muottia, vaan pysytellään suht' rauhallisessa psykedeelissävytteisessä rockauksessa.

Plan 9 on osoittautunut jo aiemmin hyväksi bändiksi, eikä tämä minulle tyystin tuntematon Brian T. tee hallaa yhtyeelle. Hyvin toimii tämäkin äänite, mutta valitettavasti en löydä näytettä siltä. Siksipä siis Plan 9 saa rykäistä jouluntoivotukset - elikäs Merry Christmas vaan kaikille maailman ihmisille, elukoille, kiville, sammaleille ja sienille - ja mitä näitä nyt on... Hyvää joulua!

22.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 22

No niin, tänään olen sentään ennättänyt kuunnella kalenterista tulleet levyt huolella - vielä kun olisi aikaa kirjoittaa niistä jotain hieman mietitympää. Mutta ei: pikaisesti täytyy rustata jotain puolivillaista.

Päivän ensimmäinen levy on Ritual Tensionin 12-tuumainen eepee 'Hotel California'. Levyllä New Yorkista kotoisin oleva noiserock-combo esittää tulkintansa Eaglesin ikivihreästä. Kappaleen tunnistaa, mutta Eaglesin leppoisuudesta ei ole tietoakaan. Kuuntelin koko levyn (siis myös ne B-puolen biisit, jotka ilmeisesti ovat bändin omaa käsialaa) pariin kolmeen kertaan, mutta en oikein saanut otetta siitä. Bändin kolkkous ja kylmyys pitävät loitolla - tämän levyn äärellä ei käsiä lämmitellä. Hengityskin huuruaa B-posken biisien jälkeen.

Vokalistista tulee hienokseltaan mieleen Jesus Lizardin David Yow - ja melkolailla samaa sarkaa bändit muutenkin kyntävät. Mutta kun Jesus Lizardin musassa kiertää veri, roiskuu hiki ja oksennus haisee - ja bändi tuntuu pyrkivän liian lähelle kuulijaansa - on Ritual Tension puolestaan hyvinkin etäinen: se on kuin jo kylmennyt ruumis, jota sähkön ja kemiallisten yhdisteiden avulla pidetään liikkeessä. Se on jäinen ja liukas, se luiskahtaa aina ulottumattomiin vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää otteessaan.

Onko tuo kalseus ja luotaantyöntävyys sitten huono asia? Ehkäpä ei. Pitäisi kuulla Ritual Tensionia albumimitassa ja tehdä sitten lopulliset johtopäätökset. Näin lyhyen äänitteen jäljiltä fiilis on varovaisen kiinnostunut. Jos bändin pitkäsoitot (I Live Here & Expelled) irtoavat jostain edukkaasti, niin varmaankin sijoitan roponi niihin. Tässä bändi livenä CBGB-baarissa vuonna 1986. Kappale on 'The Grind' - se löytyy myös Hotel Califonia EP:ltä.



Sijoitin päivän toisen levyn alunperin kalenterin viimeiseen luukkuun, mutta koska arvelin, etten ennätä aattona paneutua pitkiin levyihin, siirsin sen toiseksi viimoiselle päivälle. Nyt kun laskuerheeni vuoksi kalenteri tulee päätökseensä jo huomenna, olisin aivan hyvin voinut jättää tämän älppärin vikaan luukkuun. Noh, samapa tuo. Levy täytti joka tapauksessa odotukseni - ja jopa ylitti ne.

Levy on kalenterin ainoa Various-tyyppinen tuotos, nimeltään 'You're Soaking in It - Music from Philadelphia & N.Y.'. Levyllä on kaikkiaan 14 eri esiintyjää - ja niistä vain Nixon's Head, Wishniaks ja Da Willys kuulostivat tutuilta. Vain niminä nekin. Sen sijaan levyn tuotantopuuhiin osallistunut Ben Vaughn on hyvinkin tuttu:



Äijän levyjä liikkuu pilkkahintaan siellä sun täällä. Kehoitan tutustumaan, jos tällainen roots-henkinen amerikanrokki yhtään säväyttää.

Vaughnin rooli ei jää tällä Ampexin vuonna 1988 julkaisemalla kokoelmalla pelkkään tuottajan pallilla istuskeluun, vaan mies soittaa kitaraa parillakin raidalla. Ylipäätään tästä levystä jää sellainen kuva, että melkoista ristiinnaimista on näiden bändien muodostus ollut. Yhtyeiden nimet vaihtuvat, mutta soittajisto pysyy osin samana. Saattaa ollakin niin, että osa näistä kokoonpanoista on keitelty kasaan vain tätä kokoelmalevyä varten.

Levyn tunnelmat vaihtelevat Electric Love Muffinin Vaughn-henkisestä roots-rockauksesta Buddhist Deliten Pussy Galore -sävyiseen noise-mäiskintään. Vaikka kappalemateriaali on kirjavaa, on levy kuitenkin mukavan eheä kokonaisuus ja kuunneltavissa yhteen pötköön ilman suuria tuskia. Vain 7 Dancing Etruscan Slaves of the 4th Dimension -nimellä operoivan artistin jazzahtavat välisoitot rikkovat fiilistä. Mutta kuten sanottua, bändin kappaleet ovat lyhyitä, välisoiton kaltaisia katkelmia. Parin kuuntelun jälkeen parhaina paloina levyltä erottuvat Gus Gordovox Quintetin, Wishniaksin, Dr. Bombayn (ei se eurodance-artisti) ja Wack Magsin biisit.

Melko hiljaista tuntuu olevan YouTube-kaistalla näiden artistien suhteen. Wishniaksia sentään löytyy - tässä promovideonsa biisiin 'Day to End all Days':



Kiinnostava artisti, kiinnostava levy. Tämä Ampexin kokoelma nimittäin. Kunto on hieno ja bändit esittelevä liitekin on tallella. Karsastin pitkään Various-tyyppisiä äänitteitä, mutta onhan tämäkin älppäri oikeinkin mukavaa kuunneltavaa - eikä harmita pätkääkään, että se nyt hyllystäni löytyy. Etenkin kun levyllä on paljon sellaisia artisteja, joilla ei juuri muuta levytettyä materiaalia ole - ja vaikka olisikin, on sitä sangen vaikeaa - ellei peräti mahdotonta - saada käsiinsä.

Huomenna vielä parit levyt ja aattona kenties jonkinlainen yhteenveto Suuresta saksalaisesta joulukalenterista. Jos jo silloin malttaisin päättää ylenpalttisen hosumisen ja panna stopin itseaiheutetulle kiireisyydelle...

21.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 21

Tontut hyppikää, saatana! No niin, pakollinen agressionpurku suoritettu. Saavutetun, todennäköisesti hyvin lyhytkestoisen, levollisuuden vallitessa raportoin saksalaisen joulukalenterin annista. Vuorossa on luukku nro 21. Äänitteet ovat vinyyliä, toinen pidempää, toinen lyhyempää formaattia.

Vähemmän mieleenpainuva näistä kahdesta on Endearment ja I Knew It Hurray! -nimisten bändien splittisinkku. Levy on julkaistu vuonna 2008, eikä siinä ole mitään erityisen huonoa, mutta ei hyvääkään. Aikansa äänekästä indierockia, postpunkia tai jotain - kitaravetoista rockia nyt kuitenkin. Tämän levyn hankintaan minut innosti tieto siitä, että I Knew It Hurrayn kokoonpanossa on porukkaa luxemburgilaislähtöisestä Petrogradista. Muun muassa bändin tätä biisiä tuli kuunneltua muinoin runsaasti:



Noh, Petrograd oli linjattomuudessaan linjakas, joten kenties I Knew It Hurrayn ja Petrogradin musiikissa on joitain yhtyeisiäkin piirteitä, mutta enpä muista törmänneeni Petrogradin levyillä sellaiseen rytmiikkaan, jota I Knew It Hurray hyödyntää mainitulla splittisinkulla. Näin lyhyen näytteen perusteella bändin musiikkia on vaikea verrata oikein mihinkään, mutta eiköhän tämänkin indie-aktin musasta kuule ne jo kuluneiksikin käyneet vaikutteet: Gang of Fourin agro-funk ja Dischord-emoilu. Sekaan vielä ripaus Make-Upia ja Nation of Ulyssesia ja avot! Hyvä tulee vai tuleeko sittenkään? Gang of Fourin klassikkolevyt tai Dischordin parhaat julkaisut eivät tietenkään ole menettäneet tenhoaan, mutta kun samasta lähteestä on ammentanut jo noin miljoona keskinkertaista bändiä keskinkertaisin tuloksin - on bukeessa väistämättä lahonneen puun maku. A-puolen Endearment ei sekään jää päähän soimaan. En sano, että tämä olisi huono levy, mutta tuskinpa jaksan sitä kuunnella, sillä samoista aineksista on tehty paljon kiinnostavampiakin äänitteitä.

Splittisinkun kansikuvakilvan voittaa Endearment (I Knew It Hurrayn puolisko on sekin kyllä ihan okei):


Jos jotakuta kovasti kiinnostaa, niin Endearmentin biisit voi kuulla yhtyeen bandcamp-sivulta. I Knew It Hurray luottaa vielä Myspaceen.

Päivän toinen levy on jonkin verran iäkkäämpi: Tout Parisin 'Rorschachtest'-älpee on peräisin vuodelta 1991. Ainut kuvaus, jonka levystä löysin, kertoo, että kyseessä on "Excellent German Band between Indie Rock & Garagepsych". Okei, en ehkä löydä mainittua eksellenssiä kyseiseltä äänitteeltä, mutta kelvollisuutta nyt kuitenkin. Aamulla horjuvan verensokeritasapainon vallassa levyä kuunnellessani mieleen ei jäänyt muuta kuin vokalistin varsin saksalainen aksentti. Noh, töistä tultuani kokkailin eineitä itselleni ja laitoin levyn soimaan taustalle. Ajatukseni eksyivät hetkiseksi toisaalle ja unohdin, minkä äänitteen olin levylautaselle iskenyt. Keskeytin ruuanvalmistuksen ja kuuntelin musiikkia tovin tarkalla korvalla: meni muutamia sekunteja ennen kuin oivalsin, että "tämähän oli se Tout Paris". Noiden muutamien sekuntien aikana ehdin kuitenkin ajatella mm. Iggy Popin soolotuotantoa. Tämä johtunee siitä, että vokalistin maneereissa on aksenttieroavaisuuksista huolimatta paljon samaa kuin Iggyllä. Ja kyllähän nämä biisitkin voisivat olla peräisin joltain Iggyn lätyltä - sanotaanko nyt vuosilta -79-90. Siis ajanjaksolta New Valuesista Brick by Brickiin. Iggyn sooloja en ole koskaan mieltänyt garageksi, eikä garagea ole mielestäni Tout Parisinkaan levy. Taustalla ujeltavat farfisa-urut (?) vain hämäävät ja johdattelevat ajatukset väärille urille.

Tässä Tout Parisin biisi 'Trip to Nowhere' vuodelta 1988:



Tuossa videossa vilahtelee Rorschachtest-älppärinkin kansi, joka on kuin Läjä Äijälän kynästä (aiheeltaan - ei niinkään toteutukseltaan):


Näiden kalenterin viimeisten luukkujen levyjen suhteen odotukset ovat jo korkeammalla, joten ehkäpä tämä päivä oli pieni pettymys. Tout Paris toki on hintansa väärti ja enemmänkin arvoinen - ainakin minulle - mutta tuo splittiseiska jätti sen verran tympeän jälkimaun, että pitää kenties nukkua yön yli ennen kuin olen valmis päättämään, mikä on levyn kohtalo. Hyllyyn vai hylkyihin? Ehkä kuitenkin hyllyyn.

Huomenna taas lisää huonoja levyjä ja vielä paljon huonompia kirjoitelmia niistä.

20.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 20

Tiukille vetää taas tänään: tiuku repii jo sellaisia lukemia, että pään olisi pitänyt olla tyynyssä jo hyvän aikaa sitten. Mutta minkäs teet, kun aikaa on vain 24 tuntia vuorokaudessa. Tänään olisin tullut toimeen hyvinkin kahdella seitsentuumaisella levyllä - mieluiten sinkuilla - mutta niin vain saksalainen joulukalenterini tyrkkäsi luukustaan cd-pitkäsoiton seiskan kaveriksi.



Joku ystävällinen taho on laittanut YouTubeen tämän välkehtivän näytteen Death Folk -nimisen kokoonpanon albumilta 'Deathfolk'. Biisi on albumin kakkosraita 'Yellow 1'. Kyseessä on Pat Ruthensmearin (mm. Germs, Foo Fighters) ja Gary Jacobyn (Celebrity Skin) projekti, jota levyn julkaissut New Alliance Records kauppaa kuulijoille seuraavin sanoin:

"Gary Jacoby and Pat Smear team up for a hummable, slightly off-kilter debut of acoustic glam music. The result sounds something like early David Bowie, they cover the Thin White Duke's version of french crooner Jacques Brel's 'Amsterdam' as well as Queens's '39'."

Noh, Brel oli kait tarkalleen ottaen belgialainen, eikä tämä levy kyllä mielestäni kuulosta yhtään minkään aikakauden Bowielta. Mutta ehkä se sitten niin on - mikäpä minä olen väittämään vastaan. Minulla on muinoin ollut Celebrity Skinin levy 'Good Clean Fun', mutta jotain vikaa siinä oli, joten myin sen pois. Ikävät soundit, huono laulaja tai jotain. Germsin kokis on edelleen hyllyssä, mutta enpä minä ole sitä jaksanut koskaan oikein perusteellisesti kuunnella. Pitääkö siis tunnustaa, että tutuin tuotos näiden herrojen musiikilliselta taipaleelta on Foo Fightersin 'The Colour and the Shape', jolla Smear ymmärtääkseni soittaa kitaraa? Noh, pakko se on. Mutta Germsini aion vielä joku päivä kuunnella - jahka kiireiltäni ehdin.

Death Folk jättää hiukan skitsofreenisen jälkimaun: levyn kolme vikaa biisiä eivät istu kokonaisuuteen ollenkaan - ja yhdeksän ensimmäisenkin suhteen olen epävarma: pidänkö niistä (edes osasta) vai en? Minähän olen akustisen rockailun suuri ystävä, joten lähtökohtaisesti Death Folk voisi olla hyvinkin minun makuuni. Mutta vokalistin (Jacoby) ulosanti vaatisi varmaankin hieman pidempää totutteluaikaa ja levyn puolihumoristinen ote muunlaista olotilaa - kenties vähemmän väsyneissä fiiliksissä ymmärtäisin setien hassuttelua paremmin. Todennäköisesti sijoitan siis tämän cd-pyörylän hyllyyni odottamaan otollisempaa hetkeä. Tosin näin tehdessäni olen melko varma, että sellaista tuokiota ei aivan hevillä löydy.

Päivän toka levy on siis seiska - yllättäen saksalaista tekoa. B-puolen kipale on 39 sekunnin mittainen äänikollaasi nimeltä 'Have a Nice Day'. Ei siitä sen enempää. A-puolen biisi kulkee nimellä 'Cities are Fun (edit)'. Nämä biisit esittää itselleni, ja todennäköisesti liki koko maailmalle, entuudestaan tuntematon kokoonpano Smiles in Boxes. Orkesteri väsäsi kolme pitkäsoittoa 80/90-lukujen taitteessa Doggybag Recordsille. Jotain on ilmassa väreillyt bändin ympärillä, sillä tämänkin seiskan on lisensoinut itselleen Columbia, elikäs Sony. Hittiäkö tästä nyt sitten on haettu? Enpä tiedä. A-puolen biisi on kyllä ihan menevä, bassokuvion kuljettama groovy pala, jota kuuntelen sujuvasti ja ärsyyntymättä. Itse asiassa innostun vääntämään vahvistimesta volumea lisää oikein olan takaa - kovalla äänenpaineella tällainen tavara toimii paremmin. En osaa määritellä genreä, en tyylilajia, mutta ehkäpä minulle tuttujen artistien joukosta Supersystem ja El Guapo ovat tuotoksillaa lähimpänä tämän levyn tunnelmia.

Mitä sitten tarkoittaa Cities are Fun -nimen perässä lukeva 'edit'? Ilmeisesti sitä, että kyseessä on jokin versio aiemmin tehdystä kappaleesta. Poikkeava miksaus, radiota varten tehty lyhennelmä - tai sittenkin aivan jotain muuta. Varmaa on se, että tämä YouTubesta löytämäni versio poikkeaa levyltä kuulemastani "editistä" jonkin verran:



Jos levyllä olisi tuo versio kappaleesta, olisin valmis dumppaamaan äänitteen hylkyjen joukkoon, mutta onneksi vinyylille on kaiverrattu hieman lyhyempi, chillimpi, minimalistisempi ja tyylikkäämpi aihio kyseisestä biisistä.

Sellaista tänään. Huomenna pitäisi joulusiivon ja muun säädön ohessa kuunnella jälleen pari levyä. Enköhän sentään ennätä. Nyt painun pehkuun, ummistan silmäni ja ajattelen pitkänenäistä hahmoa Smiles in Boxes -lätyn kannessa:


PS. Tuon hieman suttuisen kuvan pummasin huuto.netin myynti-ilmosta. Joku kauppaapi tämän levyn 12-tuumaista versiota hintaan 35 euroa. On kuulemma 'super rare'. Näinköhän? Saksasta samaisen levyn olisi saanut hintaan 0,99 euroa. Minä olin kuitenkin säästeliäällä tuulella ja tyydyin seiskatuumaiseen versioon. Sen nimittäin sai 79 sentillä!

19.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 19

Tänään havahduin siihen, että levypino pöydän kulmalla näyttää kovin pieneltä siihen nähden, että tässä on vielä sangen monta päivää aattoon. Ja kas kummaa, minulle olikin sattunut klassinen kömmähdys päivien ja levyjen laskennassa: jos aloittaa kalenterin 12. joulukuuta ja etenee 2 levyn päivävauhtia, tarvitaan 26 levyä, jotta aattopäivällekin riittää luukun täytettä. Noh, ehken on parempi niin, että Suuri saksalainen joulukalenteri päättyy 23. päivään ja aattona voin sitten keskittyä jo tyystin muihin puuhiin. Emme siis murehdi tätä asiaa sen enempää, vaan paneudumme päivän antiin.

Tänään kalenteri tarjoasi kuunneltavakseni vinyylisinkun ja -älppärin. Pienempi levy näyttää tältä:


UB Plasma. Kannessa kyrillisiä kirjaimia (?) ja setä, jolla on jonkin sortin ronksottimet nenässä. Hieno homma! Levyn etiketti kertoo, että tämä nimenomainen yksilö on 78. painoksesta, jonka suuruus on ollut 319 kappaletta. Orkesteri on saksalainen ja tämä äänite ilmeisesti yhtyeen ainokainen tuotos. Levy on julkaistu vuonna 1996. Miltäpä se sitten kuulostaa?

A-puolen kipale on nykivärytminen noiserock-pläjäys, jonka voisi sanoa kuulostavan siltä kuin 'Steady Diet of Nothing' -aikainen Fugazi soittelisi 'Strap It On' -levyn aikaista Helmetiä. Puhelaulua ja liki särötöntä kitarariffittelyä, mutta tuskin sentään mitään baritonikitaroita. Varma asiasta en tietenkään voi olla, siksi heikosti ymmärrän musiikin tai soittamisen perusteita - ja kuuloanikaan en voi kehua. Biisi etenee tasaisen jumittavasti kunnes loppupuolella äänikuvaan sulloutuu jonkinlaisia elektroonisia ääniä. Ripaus Kraftwerkia kenties.

B-puolella (kappale nimeltä Snakecharmer) tunnelma on aluksi seesteisempi. Rytmi ei ole likellekään yhtä rauhaton kuin ekan puoliskon 'Colloque'-biisissä, mutta tässä kipaleessa onkin astetta enemmän progressiota. En tarkoita progemaisempia elementtejä, vaan sitä, että kappale kehittyy ja muuttaa muotoaan edetessään enemmän. Biisistä minulle tulee mieleen lähinnä Tar, tuo kerrassaan loistava noise/post-mikälie-bändi Chicagosta. Ja jos Tar on tuttu, kannattaa ottaa kuunteluun myös Blatant Dissent, jossa John Mohr ja Mike Greenlees musisoivat ennen Taria. Se oli piirun verran hooceempi tapaus, mutta ainakin pitkäsoittonsa 'Hold the Fat' on kovaa kamaa. Vielä UB Plasmasta: Snakecharmer iskee ehkä levyn kahdesta kappaleesta kovemmin, mutta huono ei ole tuo A-puolen vetokaan. Toisaalta B-puolen biisissä on lyhyt kohta, jossa vokalistilla on pyrkimystä "lauletumpaan" tulkintaan - ja se ei aivan nappiin mene. Mutta kyseinen pätkä onkin ainoa hienoinen särö muuten mainiolla levyllä. Pidän tästä kovasti.

Ub Plasma -ääninäytteen puutteessa täräytän tähän mainostamaani Blatant Dissentiä:



Päivän toisena levynä on Junk Monkeysin pitkäsoitto 'Five Star Fling' vuodelta 1991. Jo tätä albumia ennen yhtyeeltä ehti ilmestyä kaksi älppäriä ja yksi mini-lp. Lisäksi orkesteri esiintyy mm. flexillä, jolla on mukana kolme muutakin bändiä: Fastbacks, Soul Asylum ja Sand Rubies. Nuo nimet asettavatkin Junk Monkeysin aika lailla siihen viitekehykseen, johon se kuuluukin: tämän bändin levyt ovat varmaankin pyörineet tiuhaan ainakin paikallisten (Michigan/Detroit) yliopistoradioiden soittolistoilla. College Rockia siis hyvinkin. En nyt saa päähäni sen kummempaa verrokkiparia kuin varhainen Goo Goo Dolls ja tietysti Replacements. Sellaista rehellisen rempseää Amerikan altsurokkia - ja varsin hyvää sellaista esittää Junk Monkeys tällä albumillaan:



Jos jotain valitettavaa pitää keksiä, niin moitinpa sitä, että vinyyli on perkeleen kiero - ja siitä syystä A-puolen ekaa biisiä säestää noin kymmenen ensimmäisen sekunnin ajan vaimeat tumpsahdukset joka kierroksella. Että ehkäpä siinä selitys, miksi tämäkin älppäri irtosi euron hintaan. Mutta kyllä minä tästä pidän niin paljon, että haukkana aion vaania ympäristöä ja napata kiinni nuo varhaisemmat vinyylit bändiltä, jos jostain vastaan tulevat.

Tämän päivän päätteeksi vielä toinen biisi Junk Monkeysiltä. Oikein virallinen video levyltä 'Bliss'. Youtube väittää kuvauksessaan, että kyse olisi bändin toisesta ja viimeisestä levystä, mutta kyllä kyseessä on neljäs tai viides albumi - riippuen nyt siitä, että lasketaanko mainittu mini-lp mukaan. 'Bliss':



Tämä oli oikein hyvä kalenteripäivä. Huomenna kaikki voi olla taas paljon huonommin.

18.12.12

Suuri saksalainen joulukalenteri, luukku nro 18

Ryydyttää! Siksipä tempaisen tämän päivän kalenteriannin todella lyhyen kaavan mukaan. 18. päivä, kaksi seiskaa: toinen Tina Chopp -nimisen jenkkipumpun eepee 'Story of My Life' ja toinen King Biscuit Time -nimellä operoivan artistin sinkku 'Kwangchow'. Tai sitten 'Kwang Chow'.


Helpommasta päästä liikkeelle. King Biscuit Time on yhtä kuin Beta Band -yhtyeen ex-keulakuva Steve Mason omillaan. Ja nimen sooloprojektilleen hän näemmä pummi jostain erinomaisen kuuluisasta amerikkalaisesta radioshowsta. Kumpaakaan en ole kuullut - en radio-ohjelmaa, en Beta Bandia. Ainakaan tietääkseni. Noh, King Biscuit Timen sinkun A-puolella on nimikappale, jossa rämpytellään akustista kitaraa ja fiilis on peruslenseä ja harmiton. Eipä tästä juuri muuta voi sanoa. B-puolen ralli on hipahtavampi hommeli - kuuskytäluku, pitkä liimatukka, kukka rintapielessä ja auringonpaiste San Fransiscossa. Kaitafilmiltä katsottuna. Semmosta fiilistä. Koko levystä sain hienon hienot TSOOL-mielleyhtymät, mutta jokin sellainen ryhti ja jykevyys näistä biiseistä puuttuu. Laulajana Mason on kovin persoonaton, eikä musiikkinsakaan ole nähtävästi mitään maailmaa mullistavaa - mutta kuunteleehan tätä. Kuunnelkaa tekin:



Paljon innostuneemman ja asiantuntevamman arvion levystä on kirjoittanut Elliot Bambrough Contactmusic.com-sivustolle. Lainaan omin luvin koko pätkän uskaliaasti tähän:

In October 2004, The Beta Band played their final gig. After 8 torrid years of some highs but mainly lows, the band called it quits and headed off in their own directions. Front man and general enigma Stephen Mason, had already foraged around with his own side project since 2000, releasing "No Style" (a seemingly adjacent step to his fulltime work), but can now boast not only full concentration, but also his own label (helped along with Creation stalwart Alan McGee), allowing him more time to experiment "without major record label interference".

This single is unmistakeably a composition from the school of the above. The crazy psychedelic mix, lazily sung verses, clap happy sound. I'm far more comfortable with Mason in this mood, rather than his last anti-government outing. This is what has made him so recognisable and fits beautifully alongside "I Walk The Earth" in terms of originality. Muffled guitar and vocals break into this relaxed offering that skips along as smoothly as kid on a waxed floor at a birthday party. I can imagine John Cusack saying, "I'm going to sell 10 copies of KBT's 'Kwangchow'."

I can't help but think of sitting in the garden, beer in hand, welcoming in the summer whilst listening to this. Someone will ask who and what the tune is. I'll tell them. We'll discuss how cool The Beta Band were. Then they'll ask what Kwangchow means. I'll explain that it is a city in Southern China that sits on the Zhu Jiangi delta. They'll ask what relation that has to the song, and I'll say "absolutely nothing". Somewhere Stephen Mason will laugh knowingly.

7/10
Elliott Bambrough


No niin. Eli olen kuullut Beta Bandiä ainakin sen verran kuin sitä soitetaan Robin levykaupassa High Fidelity -leffassa.



Noh, minulta olisi jäänyt Beta Band -eepee ostamatta, mutta hyvä että joillekin kelpasi. Tämä King Biscuit Time -lätty saa kuitenkin kodin luotani - kivan kansitaiteen vuoksi, jos ei muusta syystä...

Tina Chopp. Ei mitään hajua, kuka tai mikä hän/se on, mutta lätinää aiheesta voi lukea täältä. Bändin nimi se ainakin on. Ja bändissä soittivat David Berger, Ron Carnell ja Peter Spotts. Levytetyn tuotannon määrästä minulla ei ole mitään tietoa, mutta tämän seitsentuumaisen eepeen julkaisi Wheezing Panda Productions vuonna 1991 Seattlessa. Ajankohdan ja paikan perusteella löisin levylle grunge-leiman, mutta nähtävästi Seattlen alakulttuurisäpinöistä ponnisti noihin aikoihin muunkinlaista ihmettä ja kummaa. A-puolen eka biisi 'Story of My Life' on erikoinen tapaus: kokeneen ja osaavan jamibändin otteella Tina Chopp veivaa moniosaista kipaletta, jossa vuorottelevat kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elementtiä. Ensin lainaillaan ties minkä viihdeiskelmän tai schlagerin sävelkulkua ja sitten lyödään funkit päälle ja lauleskellaan jotain Supermanista. Nämä osaset toistuvat useampaan kertaan - kappale kun on varsin pitkä. Lopputulos on hämmentävä.

B-puolella on kaksi biisiä, joista ensimmäisessä toistellaan useampaan otteeseen Philip Marlowen nimeä. Jälkimmäinen kipale on levyn juurevinta - ja normaaleinta - kamaa: jos potkua ja draivia olisi piirun verran enemmän, niin biisi vertautuisi Gas Hufferin tai Girl Troublen tuotoksiin. Kaiken kaikkiaan tässä on vähän sellainen huumorilevyn maku. Valitettavasti homma ei saa oikein ilmaa alleen ja nouse siivilleen. Keitos vaatisi mausteikseen lisää visvaa, väkivaltaa ja anarkistista sekoilua - sitten oltaisiinkin jo lähellä Alice Donutin sfäärejä. Sanoitusliitekin saattaisi jelppiä tilannetta. Näillä eväillä levy jää pikkunätiksi kuriositeetiksi. Ääninäytettä en tietenkään löytänyt. Tällätään näytille edes levyn kansi:


Seuraavaksi unta palloon ja huomenna vanhat kujeet - vuorossa on Suuren saksalaisen joulukalenterin luukku nro 19. Snadisti jänskättää jo nyt.