25.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: yhteenveto

Kun mukaan luetaan joulukalenterin esiosat, olen kuunnellut viimeisen kuukauden aikana 81 äänitettä - ja pyrkinyt esittelemään ne parhaani mukaan. Toisinaan puolivillaisesti ja ylimalkaisesti ajanpuutteen vuoksi. Toisinaan sitten huolellisemmin. Päällimmäiseksi fiilikseksi projektista jäi se, että pikkurahallakin saa hyviä levyjä. Vain Paperhousen LP oli sellainen äänite, jota luonnehtisin huonoksi levyksi - se ei istunut pirtaani lainkaan. Kaikkia muita kuuntelin sujuvasti, useimmista pidin vilpittömästi.

Tässä lista kalenterin levyistä:

8 BARK: Structurally Sound LP
A PICTURE MADE: Past MLP
BIVOUAC: Abc 12" EP
BLOSSOM HILL: Sidetracks LP
BLOWTOPS: Insected Mind LP
BOLLOCK BROTHERS: Live Performances - Official Bootleg 2LP
BONDI, VIC/ARTICLES OF FAITH: Fortunate Son CDEP
BRUTUS: Wandering Blind CD
CHINESE TELEPHONES: Chinese Telephones CD
COMPULSIVE GAMBLERS: Crystal Glazing Luck Amazing CD
CONDITIONZ: Cream Soda Throw Rag LP
COSMO JONES BEAT MACHINE: The Nature Of This Deal 7"
COYLE, PETER: A Slap In The Face For Public Taste 2LP
CRANE: Big Sea 12" EP
DESPERATE BICYCLES: Remorse Code LP
DUNN, KEVIN AND THE REGIMENT OF WOMEN: The Judgement of Paris LP
EDGEWISE: Silent Rage 10" EP
FARDON, LEE: Stories of Adventure LP
FLIEHENDE STÜRME: Priesthill LP
GAMEFACE: Always On CD
GAMEFACE: Four To Go LP
GAMEFACE: Good CD
GAUGE: Fire Tongue Burning Stomach LP
HAL AL SHEDAD: Textures of Tomorrow LP
HANDSOME FAMILY: Wilderness CD
HAPPY EVER AFTER: Happy Ever After 12" EP
HAREM SCAREM: Pilgrim's Progress LP
HOSS: Gentle Claws CDEP
ICE AGE: Dead Kings LP
I START COUNTING: My Translucent Hands MLP
JOE 4: Njegov Sin LP
K10 PROSPECT: The K10 Prospect CD
KING BLANK: The Real Dirt LP
KING FACE: Everywhere You Look MLP
KING KRAB: Harmony In Defeat LP
KUEPPER, ED: Serene Machine CD
LEATHER UPPERS: Ok, Don't Say Hi LP
LO-LITE: Comics LP
LUTEFISK: Burn In Hell Fuckers! LP
MAAILMANLOPPU: Tuhon Koodi CD
MAGNOLIA ELECTRIC CO.: Josephine LP
MCGUIRES: Start Breathing LP
MCRAD: Dominant Force 12" EP
MOORE, ANTHONY: Flying Doesn't Help LP
MORBID OUTBURST: My Explosion LP
MY NAME: Megacrush LP
MYSTICS: 33-33 MLP
NEIGHBOUR ROSICKY: Among Cool Cruel Fires LP
NEVER NEVER: These Ain't No Purple Hearts LP
PAPERHOUSE: Spongy Comestibles LP
POOPSHOVEL: Opus Lengthemus LP
PRESSURE COMPANY: Live In Sheffield 19 Jan 82 LP
PROCESS: Regeneration 12" EP
RAEDON KONG: Critical Paths LP
RAS: Blue LP
RAXOLA: Raxola LP
RIGHT AS RAIN: Right As Rain 12" EP
RIITAOJA: Täytettyjä Lintuja CD
RISE: Freezer Burn CD
RITUAL TENSION: I Live Here LP
RULE OF THUMB: The First Mistake MLP
SABBATH ASSEMBLY: Rites Of Passage CD
SCENE IS NOW: Tonight We Ride LP
SCRATCH ACID: Just Keep Eating LP
SHADES APART: Save It LP
SHOPLIFTERS: Believe CD
SLAVE DANCE: Defenders Of The Lie LP
SS-20: Dream Life LP
STAY NOWHERE: Stay Nowhere LP
SUCKSPEED: Slow Motion LP
SUPERBALL '63: Loadstar LP
TANK: There Is No I In Band CD
TEN FOOT POLE: Subliminable Messages CD
TEN FOOT POLE/SATANIC SURFERS: Ten Foot Pole/Satanic Surfers CDEP
THINGS: Outside My Window LP
TIGERBOMBS: Crazy Kids Never Learn CD
TINDERSTICKS: The Something Rain CD
TORTOISE: Tortoise CD
UK SUBS: The Singles 1978-1982
VARIOUS: Fleshtones Present: The Big Bang Theory - Time Bomb LP
ÄIJÄLÄ, VELI-MATTI O: Keskellä ei mitään CD

Poimitaan tuosta joukosta vielä top-kymppi. Ei kymmentä absoluuttisesti parasta levyä, vaan kymmenen myönteisimmin yllättänyttä äänitettä:

BIVOUAC: Abc 12" EP
CRANE: Big Sea 12" EP
DESPERATE BICYCLES: Remorse Code LP
HAL AL SHEDAD: Textures of Tomorrow LP
HAREM SCAREM: Pilgrim's Progress LP
KING BLANK: The Real Dirt LP
LUTEFISK: Burn In Hell Fuckers! LP
PROCESS: Regeneration 12" EP
RAEDON KONG: Critical Paths LP
SHOPLIFTERS: Believe CD

Nyt takaisin joulun viettoon: ohjelmassa ruokailua, musiikin kuuntelua, lukemista ja lepoa. Näkemiin ja kuulemiin!

24.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 24. luukku

Jouluaatto! Hämmästyttävää kyllä, olen selvinnyt päivittäisestä kalenteriurakastani aikataulussa, vaikka eilisen merkinnän loppuun saattaminen venyikin likelle puolta yötä. Tälle päivää tontut ovat taikoneet tavanomaista tyyriimmän paketin, sillä levyistä edullisin on maksanut 15 euroa, toinen lähes puolet enemmän - ja kolmas on sitten sitä hintaluokkaa, etten moisia investointeja tee edes joka vuosi. Eli hyvää joulua minulle! Riisipuuroakin pitäisi keitellä, joten nyt ripeästi päivän äänitteiden kimppuun.

80-luvun alun amerikkalaisten (ja muunkin maalaisten) hardcore-bändien originaalilevyt maksavat järjestäen maltaita, eikä minulla juuri ole alkuperäisiä painoksia tuon ajan äänitteistä - vaan lähes kaikki ovat uusintapainoksia joko vinyylinä tai cd-levyinä, osan ollessa virallisia uusintoja ja osan bootlegeja. Yleensä on myöhempiä prässejä saatavilla vaikka millä mitalla, mutta aina joukkoon mahtuu sellaisiakin levyjä, joihin käsiksi päästäkseen on etsittävä se alkuperäinen painos. Koska olin 80-luvun alkupuolella alle 10-vuotias, ei tuon ajan hardcore ole minulle merkityksellisempää kuin tyylilajin myöhemmät ilmenemismuodot. Hyvä hardcore on hyvää riippumatta siitä, milloin se on tehty. Ihmiset, jotka ovat tutustuneet kyseiseen alakulttuurin sen formatiivisessa vaiheessa, saavat ymmärrettävästi parhaat kiksit juuri tuosta varhaisimmasta kamasta - ja myöhempien aikojen tuotokset saattavat kuulostaa vanhan toistolta, kopioidulta, vesitetyltä tai turhanaikaiselta. Jos on itse elänyt tietyn vaiheen, katsonut hommia skenen sisältä, muodostuu ajanjakso merkityksellisemmäksi kuin jos samaa periodia tutkii ja tarkastelee ulkopuolisin silmin - vuosia tai vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Näin ollen minullekin moni alan klassikko on vain levy muiden joukossa. Vanhat hoocee-levyt ovat tällaiselle musiikin tutkimusmatkailijalle kuitenkin must-hankintoja, koska haluan tuntea kunkin genren kehitysvaiheet läpikotaisin.

Niinpä tartuin tilaisuuteen, kun huomasin hollantilaisella kauppiaalla tavanomaista edullisemmalla hinnalla McRad-bändin 12-tuumaisen eepeen 'Dominant Force'. McRad soitti sitä alkuperäistä skatepunkkia: bändin silloisista jäsenistä ainakin Chuck Treece ja Zeke Zegar olivat skeittareita:

"Like Bad Brains, McRad started as an '80s hardcore band that specialized in speed punk and dabbled in metal, reggae, and jazz. As the sport of skateboarding became increasingly popular, they became favorites in the West Coast scene, despite their roots in Philly. In 1982, soon after skater Chuck Treece became sponsored (with the help of Bones Brigade mastermind Stacy Peralta), he formed the hardcore punk group McRad with fellow skater Zeke Zagar."
Artist Biography by Jason Lymangrover

Kitaristi Chuck Treece on yksi harvoista afroamerikkalaisista musikanteista, jotka olivat mukana hardcoren varhaisvaiheissa. Bad Brains oli tietysti oma lukunsa, sillä kaikki bändin jäsenet olivat tummaihoisia - ja yhtye oli myös aivan ensimmäisiä, jotka soittivat hardcoren kaltaista musiikkia. Sittemmin Treecestä kehkeytyi arvostettu sessiomuusikko, jonka osaamisen laaja-alaisuutta kuvataan wikipediassa näin:

"His musical credits include starting the 1980s skate punk band McRad, remixing songs for Amy Grant and Sting, playing the bass line on "The River of Dreams" by Billy Joel, filling in on drums at a Pearl Jam concert, and touring with Urge Overkill and Bad Brains."

Bad Brainsiin McRadin liittää myös yhteneväinen musiikillinen anti: osa 'Dominant Force'-levyn biiseistä on ripeää hardcorea, mutta mukana on myös dub/reggae-viisuja, joita Brainskin levyilleen tunki. McRadin hardcore on selvästi Bad Brainsin kamaa geneerisempää. Levy on äänitetty vuonna 1983 ja sen julkaisi Red Music vuonna 1984, joten McRad ei myöskään operoinut aivan eturintamassa Bad Brainsin tapaan.

'Dominant Force' löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta:



McRad teki 80-luvulla päivän kalenterilevyn lisäksi 'Absence of Sanity'-pitkäsoiton, jota en valitettavasti pysty hankkimaan, sillä 2001 julkaistu cd-painoskin on niin harvinainen, ettei sitä ole Discogsissa kaupan yhtään kappaletta. Alkuperäisestä vinyylistä joutuisi pulittamaan luultavimmin toista sataa euroa. Tuolla albumillaan McRad soittaa jo tiukemmin ja musiikkiin on tullut mukaan runsaasti metallivivahteitea:



McRadin eepee on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta päivän toisen kalenteriplatan suhteen odotukset ovat jo huomattavasti korkeammalla. Levyn nimikin, 'Just Keep Eating', sopii mainiosti joulun tunnelmaan. Kyseessä on Austinista kotoisin olleen Scratch Acid -noiserock-combon ainoa pitkäsoitto vuodelta 1986. Levyn julkaisi Yhdysvalloissa Rabid Cat, minun plattani ollessa saksalaista perua, eli What's so Funny about..-lafkan tekosia. Scratch Acidin tuotanto mahtuu yhdelle cd-levylle: Touch & Go on julkaissut kokoelman 'The Greatest Gift', jolta löytyy yhtyeen uran materiaali kokonaisuudessaan. Minulla on jo vuosia ollut yhtyeen jälkimmäinen 12-tuumainen lyhyempi levytys, eli 'Berserker', mutta ensilevytystään, 'Scratch Acid'-eepeetä, tuskin saan haltuuni, ellen sitten maksa siitä useita kymmeniä euroja - tai tyydy tuohon mainittuun cd-kokoelmaan.

Scratch Acid on ollut mielenkiintoni kohteena niin kauan kuin olen ollut Jesus Lizard -yhtyeen suuri ihailija. Scratch Acidin jälkeen bändissä musisoineet David Wm. Sims ja Rey Washam perustivat jo monasti joulukalenterissa mainitun Steve Albinin kanssa Rapeman-bändin. Kun Rapeman puolestaan tuli tiensä päähän, yhdisti Sims uudelleen voimansa Scratch Acid -vokalisti David Yow'n kanssa: bändin klassiseen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristi Duane Denison ja rumpali Mac McNeilly. Jesus Lizardin koko tuotanto on timanttia, mutta omat suosikkini ovat kakkosalbumi 'Goat' ja levy, josta tutustumiseni bändin uraan alkoi, eli vuoden 1996 pitkäsoitto 'Shot'. Hämmästyttävää kyllä, sekä 'Shot' että sitä seurannut 'Blue', ovat Capitol-yhtiön julkaisuja. Eli aivan mainstream-kamaa siis:



Scratch Acidin aikaan David Yow'n ulosanti ei ollut vielä aivan yhtä mielipuolista, eikä bändillä toisaalta ollut aseenaan Duane Denisonin kitaravelhoutta. Vaikka siis Scratch Acid on sekin varsin persoonallista tavaraa, on sen biisimateriaali piirun verran tavanomaisempaa, raakaa vaihtoehtorockia, post-punkia tai noise-rockia. All Music Guiden arviossa Patrick Foster kuvaa bändin pitkäsoittoa näin:

"Texas noise mongers Scratch Acid's first full-length album, Just Keep Eating, oozed out of the Austin, TX, music scene as part Birthday Party, part Butthole Surfers, and part swampy blues psychosis. Singer David Yow's guttural expulsions aren't quite up to the lung-scorching roars he would proudly claim as main man of the Jesus Lizard, but they reached their first mature voicings here. --- Though this album doesn't hit the screaming intensity of the band's follow-up (and swan song) Berserker, it may well be their most representative effort, thanks in no small part to the stabbing twisted blooze guitar patterns fashioned by Brett Bradford, whose six-string work (itself heavily influenced by the Birthday Party's Roland S. Howard) influenced quite a number of guitar stars in the indie rock explosion of the early '90s."

Ja tältä bändi tuolla levyllään kuulostaa - biisinä 'Eyeball':



...ja 'Big Bone Lick':



Scratch Acid ei kirjoissani nouse Jesus Lizardin veroiseksi, mutta jos bändin tuotantoa verrataan lähes mihin tahansa muuhun noiserock-sekoiluun, selviää Scratch Acid luultavimmin voittajana - tai ainakin se kamppailee verissä päin viimeiseen asti, vaikka sitten tappio lopulta koittaisikin. Tärkeä levy, jonka pariin palaan varmasti useasti vielä aivan lähiaikoina.

Joulukalenterin kolmas ja viimeinen platta on brittiläisen Desperate Bicycles -yhtyeen ainoa pitkäsoitto 'Remorse Code'(1979). Sen kuten muunkin yhtyeen materiaalin julkaisi bändi itse omalla Refill-levymerkillään. Orkesterin ainoa pysyvä jäsen oli vokalisti Danny Wigley, jolla on ilmeisesti päätäntävalta ja oikeudet yhtyeen tuotantoon. Herra on itsepintaisesti kieltäytynyt Desperate Bicycles -levyjen uudelleen julkaisemisesta. Bändin viidestä seitsentuumaisesta on julkaistu bootleg-tyyppinen kokoomaälppäri - ja luultavasti kaikista noista pikkulevyistä liikkuu myös epävirallisia uusintapainoksia. Koko yhtyeen levytetyn materiaalin pystyy siis halutessaan hankkimaan haltuunsa fyysisessä formaatissa kohtalaisen helposti. Albumista ei bootlegia ole kirjattu ainakaan Discogsiin, mutta sitä liikkuu kuitenkin markkinoilla kohtalaisesti hinnan kivutessa 50 euron tuolle puolen. Oman kappaleeni hankin Hollannista: kyseessä on erittäin siisti kopio, joten hintakin oli oman mittapuuni mukaan huima, 70 euroa. Seiskat puuttuvat kokoelmastani, mutta ehkäpä tilanne korjaantuu jossain vaiheessa.

'Remorse Code' on hämmästyttävän hieno albumi ollakseen niin huonosti tunnettu. Ilmeisesti uusintapainosten puuttuessa bändi on painunut unholaan, sillä arviot levystä ovat kautta linjan kiittäviä - osin jopa ylistäviä:

Trouser Press (David Sheridan):

"Along with the far more heralded Soft Boys, this legendary post-punk Chocolate Watch band predated the neo-psychedelic movement by several years with a series of self-released singles and an LP of ten pop gems. The interplay of agile bass and near-perfect guitar on Remorse Code helps kick things along, and songs like "Sarcasm" and "It's Somebody's Birthday Today" are utter classics. Sly humor is exhibited with silly tape and sound effects, not to mention the guitarist's savvy pseudonym: Dan Electro."

Jason's Jukebox -blogi:

"Desperate Bicycles formed for the sole purpose of releasing a record (sample lyric: “It was easy, it was cheap, go and do it!”) and can best be described as the missing link between The Fall and Television Personalities. The band released material from 1977 to 1981, including their sole album, Remorse Code. Released in 1980, it displayed a fuller sound in comparison to the preceding singles from ’77 and ’78. Whereas the earlier material got by on sheer enthusiasm, the album sounded like it was performed by a band with musical chops. I love every single track this band has put out, but I have a special affinity for Blasting Radio, the closing track from Remorse Code. Opening with one of my favorite lines in music “I feel like one half of a sandwich”, it proceeds to find a home in the listener’s heart over it’s 4 1/2 minute run time. A melody anchored to the bouncy bass line, you can’t overlook the guitar minimalism or Danny Wigley’s slithering vocals. A perfect musical document from the late 70’s / early 80’s DIY scene."

Ja minä yhdyn tuohon ylistyskuoroon. Bändin minimalistinen ote yhdistettynä pop-sensibiliteettiin hurmaa kertalaakista. Bändin DIY-eetos oli vietynä äärimmilleen, ja yhtyeen syntyhetket ajoittuvat punk-alkuräjähdyksen aikoihin, mutta ainakin tällä pitkäsoitollaan se esittää huomattavan sofistikoitunutta ja tyyliteltyä kamaa. Osan materiaalista voi helposti lykätä punk-slottiin, mutta minulle ensimmäiseksi vertailukohdaksi juolahtaa mieleeni Monochrome Set - ja vaikkapa biisinsä 'He's Frank'. Kappaleet ovat toinen toistaan kiehtovampia - yksinkertaisen nerokkaita. Menevät bassolinjat kuljettavat biisejä nautittavasti ja kitarasta riivitään mimimalistisia riffejä. Wigley on aivan mukiinmenevä laulaja - äänensä istuu kokonaisuuteen saumattomasti.

Ensi kuuleman jälkeen suosikeiksini nousevat biisit 'A Can of Lemonade' ja 'Blasting Radio':





Hieno albumi, johon on hyvä päättää vuotuinen joulukalenteriurakka. Huomenna kenties teen vielä jonkinlaisen yhteenvedon - eikä myöskään ole aivan pois suljettua, etteikö vuodenvaihteeseen mennessä ilmestyisi vielä joku after christmas -merkintä, sillä levyjä on edelleen läjäpäin kuuntelematta. Sekä sitä halpiskäppäosastoa että hieman hintavampia helmiä. Nyt toivotan kuitenkin kaikille erinomaisen hyvää joulua ja lähden puuron syöntiin. Näkemiin ja kuulemiin!

23.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 23. luukku

On joulukuun 23. ja nyt olisi jo aika levolle. Mutta tontut pukkaavat näitä pirun levyjä kouriini sitä tahtia, ettei tässä nyt jouda huilaamaan. Mutta jos jotain on välttämättä puuhattava, niin mieluiten valitsen askareekseni levyjen kuuntelun, sortteeraamisen ja niiden analysoinnin. Eli ei muuta kuin plattaa lautaselle.

Tänään jatketaan samalla teemalla kuin eilenkin: kolme albumillista amerikkalaista alternative-kitararockia 90-luvulta. Päivän ensimmäisen levyn on julkaissut Troubleman Unlimited. Yhtiön katalogissa on jos jonkinlaista tavaraa, mutta itse liitän nimen kokeilevamman laidan moderniin indie/altsumusaan. Tuttuja bändejä joukossa on paljon: Chromatics, Dahlia Seed, Erase Errata, Growing, Party of Helicopters, The Rogers Sisters etc. etc.. Tämän päivän levyn on värkännyt Atlantasta kotoisin oleva emo-hardcore-bändi Hal Al Shedad, jonka tuotanto koostuu 90-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana tehdyistä kahdesta pitkäsoitosta ja nipusta pienempiä levytyksiä. Nyt kuunneltavanani on noista lp-muotoisista julkaisuista jälkimmäinen, 'Textures of Tomorrow' (1998). En tarkalleen tiedä, mitä bändin nimellä tarkoitetaan, mutta arvailin, että kyse saattaisi olla arabiankielisestä ilmaisusta. Google Translaten käännös arabiasta englanniksi on yhtä kuin 'Do Not Pay'. Eli ällös maksa. Maksoin kuitenkin, mutta onneksi reilusti alta kympin.

Levyn kannesta tulee välittömät Washington D.C.-fibat - ja erityisesti liitän kansitaiteen tyylin Jason Farrelliin, jonka Bluetip- ja Retisonic-bändit käyttivät albumiensa kansissa samantapaista ideaa kuin Hal Al Shedad tässä. Kuva-aihetta reunustaa erillinen tekstialue, jossa modernilla kursiivifontilla on ilmaistu artisti, levyn nimi, levy-yhtiö ja kataloginumero. Kyse lienee kuitenkin sattumasta, sillä Farrell & Co. käyttivät kyseistä tyyliä ensi kertaa Bluetipin ensi albumilla, 'Dischord № 101', vuonna 1996.

'Textures of Tomorrow' käynnistyy verkkaisella instrumentaalilla. Vastaavia rauhallisempia hetkiä koetaan albumin mitassa useita. Bändi rakentelee kappaleitaan maltilla. Aina jossain välissä rytmi kiihtyy ja vokalisti kytkee rääky-vaihteen päälle - kunnes jälleen siirrytään seesteisemmille vesille. Tekisi mieleni sanoa, että kannen lisäksi voi myös bändin tyylin vahviten liittää juuri Washington D.C.:n 90-lukulaiseen emocore-skeneen. Äänitteen soundit ja dynamiikka sopivat tuohon genreen aivan yksi yhteen. Soundi on hyvin erotteleva: jokaisen instrumentin kuulee ja erottaa hyvin kokonaisuudesta. Siinä on kuultavissa analogilaitteiden lämpöä, mutta myös kaikuisuutta ja kolinaa. Hal Al Shedad on erinomaisen taitava luomaan sisäänsä imaisevaa, upottavaa atmosfääriä. Biisien maalailevissa tunnelmissa on mukava kellua. Pääkopan ajatusprosessit: off, zen: on. Meditatiivista kokemusta saattaa hieman häiritä vokalistin paikoin epävireiseltä kuulostava kiekuna. Sanoja on paljon. Tuota mielenkiintoiselta vaikuttavaa runouttaan solisti vyöryttää bändin loihtiman äänimaton ylle hieman vieraalta kuulostavalla aksentilla. Bändin jäsenten nimet ovat kyllä periamerikkalaisia, eli esim. arabitaustaa sälleillä tuskin on.

All Musicin arviossa Blake Butler kehaisee:

"The hal al Shedad's Textures Of Tomorrow still has the same beautiful, rambling oddity found on their first release. Jumping from complex and quiet melodies to discordant flows, mixed with very emotional lyrics, the whole record flows with power. Every song is amazing, from the sleepily angry "Somnopolois" to the slowly evolving "Ivan's Devil." Perhaps their best moments shine out in the somber and angry "Poisoned Eyes" or the heartbreaking "Poisoned." Anything by this band is highly recommended."

Mainittu 'Poisoned' löytyy Youtubesta myös, mutta minä valitsen tähän näytteeksi biisin 'Machine Gun':



Toisessa näytteessä Hal Al Shedad pauhii elävänä:



Päivän toinen levy on C/Z-lafkan julkaisuja. Jos Sub Pop oli grungelafka Numero Uno, niin sitten C/Z oli varmasti kakkonen. Jos ei yhtiön julkaisemien pitkäsoittojen joukosta löydykään yhtään superhittiä, esiintyi sen tunnetuimmilla julkaisuilla, eli Teriyaki Asthma -seiskoilla sitäkin vaikuttavampi joukko aikansa mielenkiintoisimpia möykkäbändejä. Kymmenosaiseksi venyneen julkaisusarjan yhteen koottu kappalelista näyttää tältä:

Alice Donut: Mrs. Hayes
Amorphous Head: Lonely Lonely
Babes In Toyland: Fleshcrawl
Coffin Break: Hole In The Ground
Crackerbash: Head Lika Weedeater
Dose: Eyesore
Hammerbox: Promise To never
Helios Creed: America Is In Good Hands
Daddy Hate Box: Look Like Hell
Dickless: Sweet Teeth
Frightwig; Hellway To High
Gas Huffer: Hijacked
God's Acre: Wood
Hullabaloo: Kill Yr. Parents
Icky Joey: Josephine
Jonestown: Fuck Your High And Get You Up
L7: Bloodstains
Love Battery: Commercial Suicide
MX-80 Sound: Surfin' Pope-X
My Name: Hold On
Nirvana: Mexican Seafood
Olivelawn: You're A Dick & I'm Gonna Kill You
Pain Teens: Come Up & See Me Sometime
Pitbull Babysitter: The Head Talks Cheese
Porn Orchard: What Kills
Poster Children: It's True
The Semibeings: Disco Of Bums
Skyward: Masque You Fear
Stymie: One Proud Stout
Superchunk: Sister
Superconductor: There She Goes
Thinking Fellers Union Local 282: Wally And The Ghost
The Thrown Ups: Walrus Head
Trash Can School: Hobgoblins
Treepeople: Drawing Class
Tsunami: Punk Means Cuddle
Unrest: Caitlin Bums
Vexed: GWYM
Ween: Long Legged Sally Was A No Necked Whore
Yeast: Solid Alligators

Tuosta joukosta löytyi seitsemän nimeä, joiden tuotantoa ei hyllyistäni löydy, mutta pyrin korjaamaan tilanteen niidenkin osalta joskus. C/Z:n katalogista löytyy muutamia älppäreitä, joita saa joka paikasta aivan pikkurahalla: Icky Joeyn 'Pooh', Gnomen 'Six-Hi Surprise Tower', Hullaballoon 'Lubitorium' - ja päivän kalenterilevy, eli My Name -bändin vuoden -93 debyyttialbumi 'Megacrush'. En oikeastaan ymmärrä, miksen ole sitä jo aiemmin hankkinut, sillä harvoin olen joutunut pettymään hankittuani C/Z-julkaisuja.

My Name teki C/Z-firmalle yhden seiskan ja kaksi albumia, joista jälkimmäinen on julkaistu vain cd-formaatissa. Tuon jälkeen ilmestyi vielä yksi pitkäsoitto vuonna 1996. My Namen muodostivat Abe Brennan, Dave Gleza, Robb Williamson ja Tervor Lanigan. Gleza soitteli myöhemmin hetken aikaa mainiossa Victims Family -bändissä, Brennan ja Lanigan jatkoivat puolestaan kimpassa bändissä nimeltä Wretch Like Me. Tuon yhtyeen tuotantoon kuuluu kolme pitkäsoittoa, jotka kaikki on julkaistu All/Descendents-ukkojen Owned & Operated -lafkalla. Täytyypä tsekata!

'Megacrush' ei ole ainakaan synkistelevää grungea, jos on grungea lainkaan. Bändi soittaa reipastahtista, vähän joka suuntaan sinkoilevaa, omaperäistä altsurockia. Punkkia? Ehkä paikoin. Mielleyhtymät vaihtelevat biisistä toiseen: päässäni vilahtelee niinkin erilaisia verrokkeja kuin Coffin Break, Claw Hammer, NoMeansNo, Alice Donut. Reiluinta My Namea kohtaan olisi kuitenkin sanoa, että se tekee täysin omanlaistaan musiikkia. Bändi soittaa tiukasti, vokalisti on taitava ja kappaleet ovat monipuolisia, paikoin progeilevia juuri NoMeansNon tapaan. Olen myös aistivinani, että bändissä on hieman sellaista hassuttelumeininkiä, vaikka sanoituksia en ennätäkään kuunnella.

Levy-yhtiönsä kuvaili bändin soundia näin:

Frenetic and quirky, My Name were the little brothers to ALL. Their jagged pop punk drew them comparisons from NoMeansNo and Big Drill Car, to Victims Family and Primus. An all-age testosterone rollercoaster of punk.

Parasta antaa kuitenkin musiikin puhua puolestaan. 'Famegator':



Mielenkiintoinen levy, josta olisin mieluusti leikannut muutamat turhanaikaiset sekoilut ja funk-rock elkeet pois. Pienillä viilauksilla tästä olisi saanut levyn, jolle antaisin mieluusti kiitettävän arvosanan. Nyt saa 8- riittää.

Päivän kolmas levy on Underdog Recordsin julkaisu, samaan tapaan kuin eilinen 8 Bark -platta. Kyseessä on Gauge-nimisen kokoonpanon pitkäsoitto vuodelta 1995. Levyn nimi on 'Fire Tongue Burning Stomach'. Discogs määrittelee bändin tyylilajiksi post-hardcore ja eräällä sivustolla kuvaillaan Gaugen soundia näin: "an oddly progressive form of punk-rock". Bändin jäsenten historiasta löytyy useita tuttuja yhtyeitä, mm. Owls ja Haymarket Riot. Vokalisti-kitaristi Scott Conway on vetänyt jonkin mittaisen stintin Schreeching Weaselissa - ja jatkanut sitten kimpassa Weaselista tutun John Pearsonin kanssa Even in Blackouts -bändissä.

Gauge soittaa emocore-sävytteistä, haahuilevaa punk rockia. Vaikka väliin hissutellaan ja otetaan iisisti, on tunnelma pääosin rujo ja synkeä. Vokalistin karhean raaka ulosanti miellyttää suuresti. Biiseistä osa jää hieman hahmottomiksi - tai sitten en tavoita niiden ideaa näin nopealla kuuntelulla. Jos vertailukohtaa pitäisi väkisin etsiä, niin ehkä Gaugen voisi rinnastaa aikansa Ebullition-bändeihin, esimerkiksi Still life tulee paikoin mieleen.

Gaugen koko albumin voi kuunnella yhtyeen bandcamp-sivuilta:



Yhtyeen uraan mahtui useita seitsentuumaisia, yksi postuumisti julkaistu 10-tuumainen ja päivän kalenterilevyn lisäksi toinen pitkäsoitto: 'Soothe'-debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1993. Sitäkin on hyvin edullisesti saatavilla, joten sopivan tilaisuuden tullen tsekkaan kyllä senkin mielelläni. Tuolta levyltä löytyy kappale nimeltä 'Feed the Dry', jonka bändi mäiskii menemään livenä tällä videolla:



Tuossa nyt ei kovin paljoa hissutella. Minä sen sijaan laitan nyt liinat tyystin kiinni ja painun pehkuihin tyytyväisenä: kalenterini antina oli jälleen hyviä ja mielenkiintoisia äänitteitä. Huomenna vielä jännittävä 24. luukku! Sitä odotellessa, näkemiin ja kuulemiin.

22.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 22. luukku

Kalenterin kolmanneksi viimeisin luukku tarjoaa mukavan annoksen perushankintoja: vinyylimuotoisia pitkäsoittoja, joiden hankintahinta asettuu viiden ja kymmenen euron haarukkaan per pala. Perustavaraa ne ovat myös siltä osin, että kaikki ovat 90-luvun amerikkalaista vaihtoehtorockia, joko punkrockia tai sitä läheltä liippaavaa materiaalia. Kiitos tontut - olen suuresti helpottunut!

Ensimmäinen levy on minnesotalaisen Superball '63 -kvartetin jälkimmäinen pitkäsoitto 'Loadstar'. Aiemmin tänä vuonna hommasin ensi albumin '360° Meet You At The Wall'. Molemmat levyt on julkaistu Big Money Inc. -levymerkillä. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 1992 ja päivän kalenterilevyn julkaisu ajoittui heti seuraavalle vuodelle. Loadstarin on tuottanut Halo of Fliesin Tim Mac, joten arvatenkin soundien ja musiikin osalta liikuskellaan likellä AmRep-osastoa. Big Money Inc. julkaisi pääosin hyvin samantapaista materiaalia kuin Amphetamine Reptile: noiserockiin ja grungeen kallellaan olevaa äänekästä kitaramöykkää. Vaikka Big Money Inc. ei saavuttanut samanlaista mainetta ja arvostusta kuin AmRep, kuului sen rosteriin lukuisia huippubändejä: yhtiölle levyjä tekivät muun muassa Arcwelder, Rifle Sport, Run Westy Run - ja yhden seiskan verran myös Therapy?.

Superball '63 -googlailut tuottavat tulokseksi vain erilaisia superbowl-aiheisia juttuja. Hiljaista siis on. On suorastaan hämmästyttävää, ettei tämän tason bändistä löydy jutun juurta paria sivulausetta enempää. Sain urkittua tietooni oikeastaan vain sen, että bändin jäsenistä Scott Hull on soitellut muissakin kokoonpanoissa: levytysura alkoi ilmeisesti 80-luvun lopulla Black Spot -nimisen punk/altsurock-bändin basistina. Black Spotin jälkimmäisen albumin julkaisi samainen Big Money Inc.. Superpallon jälkeen Hull yhdisti voimansa Amphetamine Reptilelle levyttäneen Janitor Joe -bändin jäsenten kanssa: Hull, Joachim Breuer ja Matt Entsminger perustivat Gnomes of Zurich -nimisen bändin, jonka diskografiaan kuuluu kolme seiskaa ja yksi pitkäsoitto, '33rd Degree Burns'. Albumin julkaisi Amphetamine Reptiles. Piiri pieni pyörii siis. Täytynee tsekata myös nuo mainitut kokoonpanot.

'Loadstar' miellyttää minua, vaikka Superball '63 ei esitäkään mitään mullistavaa tai omaperäistä. Se soittaa keksitempoista riffirockia, jonka päälle vokalisti Mike Gemberling laulaa melko vähäeleisesti. Kappaleet eivät ole järin melodisia, eikä liiman lailla tarttuvia kertosäkeitä harrasteta. Ei tämä albumi Nevermind-huumassa eläneille Nirvana-faneille aikanaan varmaankaan kelvannut, mutta Amphetamine Reptilen bändeille lämmenneet saattoivat tähänkin mieltyä - vaikka sittenkin olisin taipuvainen sijoittamaan bändin tuotannon mieluummin grunge- kuin noiserock-genreen. Ei tämä minunkaan kirjoissani ole mitenkään ikimuistoinen platta, mutta kuitenkin toimivaa ryönää. Tämän tyylistä kamaa ei voi olla hyllyssä koskaan liikaa.

Superball '63 ja 'Cinderblock':



'Cinderblock' on Loadstarin viimeinen kappale, mutta sama biisi julkaistiin myös split-seiskalla. Toisella puolella esiintyy Mickey Finn, jonka biisi täyttää videon jälkimmäisen puoliskon. Toisella videolla Superball '63 esiintyy keikalla vuonna 1992:



Päivän toinen platta on Mark Vecchiarellin, Kevin Lynchin ja Ed Brownin muodostaman Shades Apart -bändin pitkäsoitto 'Save It'. Levyn julkaisi vuonna 1995 Revelation Records. New Jerseystä kotoisin olevat miekkoset perustivat bändin vuonna 1988. Ennen päivän kalenterilevyä olivat herrat saaneet jo aikaiseksi pari albumia independent-lafkoille ja päivän äänitteen jälkeen he tekivät vielä toisen platan Revelationille. Tuo vuoden 1997 albumi 'Seeing Things' löytyy minulta cd-formaatissa. Muistikuvieni mukaan yhtye soittaa melodista, rullaavaa, hieman emohenkistä punkrockia. Päivän kalenterilevyllä Shades Apart versioi Gloria Jonesin alunperin esittämän 'Tainted Love' -biisin, josta sitten Soft Cell teki superhitin vuonna 1981. Tuon versioinnin väitetään herättäneen isojen levy-yhtiöiden kiinnostuksen Shades Apartiin. Kahden viimeisen albuminsa ajaksi bändi päätyikin Universalin leipiin. Bändin kappale 'Stranger by the Day' kuultiin American Pie -elokuvassa ja yhtyeen menestyksekkäin biisi, 'Valentine', nousi melko korkealle Billboardin mainstream rock -listalla. Tässä tuo pikkuhitti:



'Valentine' ja mainittu leffabiisi eivät oikein houkuttele tutustumaan bändin myöhäistuotantoon - eikä myönteisiä ajatuksia herätä myöskään Tainted Love -coveri. Mutta onneksi muilta osiltaan 'Save It' on oikein mukavaa kuultavaa. Levyn ovat tuottaneet Descendents/All-ukot Stephen Egerton ja Bill Stevenson, jotka kimpassa ovat äänittäneet (ja tuottaneet) läjäpäin punk-levyjä. Heidän soundinsa on tunnistettava, eikä ole lainkaan ihme, että Shades Apart kuulostaa tällä levyllään yllättävän paljon Allilta ja Descendentsiltä. Mielikuvaa vahvistaa se, että Vecchiarelli kuulostaa kohtalaisen paljon Milo Aukermanilta, mutta myös All-vokalisti Scott Reynoldsilta. Musiikissakin on paikoin samoja elementtejä kuin Reynoldsin myöhemmässä Pavers-bändissä.

'Valentine'-biisistä voisi päätellä, että yhtyeen leipälajina ovat voimasoinnut ja suuret kertsit, mutta näin ei ollut ainakaan vielä vuonna 1995. Emostelua ei vielä tässä vaiheessa yhtyeen soundissa ole kuin korkeintaan nimeksi. 'Save It' rokkaa reippaasti, biisit ovat synkemmän puoleisia riffiryppäitä, joista toki kertsitkin löytyvät. Melodioissa löytyy, mutta ei Shades Apart tällä levyllään esitä mitään sellaista, jolla stadionyleisön voisi houkutella raikuvaan yhteislauluun. Kyllä tämä on silkkaa ysäri-punkrockia. Diggaan.

Tässä pari rallia maistiasiksi. Ensin 'Monster', sitten 'Brutus':





Päivän kolmannen levyn on julkaissut Underdog Records, chicagolais-kollektiivi, jonka tuotoksiin kuuluivat muun muassa Schreeching Weaselin eka älppäri ja Spongen hauska 'Born under a Bad Sponge' -levyskä. Päivän kalenteribändi, 8 Bark, sen sijaan suhtautui musiikin tekoon vakavasti: 'Structurally Sound' -pitkäsoiton mukana kulkevan paksun vihkosen sivuilla bändi kuvaa pienen esseen muodossa bändin etiikkaa ja toimintaperiaatteita. Posereita moititaan ja sitä todellista musaa arvostetaan:

"--- All we want is something real! So what is? Is it some image handed down by marketing executives from a major label? not. Some people think that's O.K. Yeah, there's plenty of justifications for it, but there's plenty of justifications for artificial cheese flavoring in cheese food products, too. Real is something you can hang on to and kick. Real is the drive and determination to do something solid of the "alternative" big-guy wanna-be bands. Real is the "form" bands' lust to have something defined and complete and identifiable to everybody. Real is the freaked out bands' drive for insanity and shear originality while freaking out your contemporaries, and at the same time, alienating "them". This band, and this record, are a result of our quest for real.---"

Ota nyt tuosta selvää. Anyway, 8 Bark soittaa tällä vuonna 1992 ilmestyneellä platallaan monipuolisesti punkrockia. On melodisempaa raitaa, kimurantimpaa kitarakiemurtelua ynnä lähes ska-komppista hirvitystä. Parhaat palat asettuvat luontevaksi jatkoksi Chicagon melodisen punkin perinteeseen, vaikka bändi sitä tuskin myöntääkään: olen kuulevinani viitteitä Naked Raygunista ja sen (epäsuorasta) seuraajasta Pegboysta, mutta kun levyn krediittilistan no thanx -osastolla komeilee nimi Pegboy, on aika selvää, ettei 8 Bark ainakaan siihen suuntaan kumarra. Mistä moiset antipatiat, sitä ei tarina kerro. 8 Bark omaa sekä nais- että miesvokalistin, jotka vuorottelevat biisien sisällä päävastuun ollessa kuitenkin herralla. Fugazia bändi liitteen mukaan kunnioittaa ja senkin levyltä kuulee. Dischordin levyjä on varmasti kuunneltu muitakin - ja paikallisista kenties Articles of Faithia, vaikka kovin kiivaaseen hardcoreen ei 8 Bark ainakaan tällä levyllään ryhdy vaan pysyttelee punkrockissa. Kaikkiaan 'Structurally Sound' on sangen omaleimainen keitos. Apinoinnista ei ole kyse: 8 Barkilla on soundinsa, jonka puitteissa se esittää moneen suuntaan kurkottavaa materiaalia. Läheskään jokaisella yrittämällä se ei osu maaliinsa, mutta kokonaisuutena levy on kelvollinen. Ja kirkkaimpina hetkinään erinomainen.

Tässä mukavasti rullaava albumin nimiraita:



Toinen näyte, 'I Command':



Eeeeaaarrrggghhh... (venytys ja haukotus). Siinä olivat päivän levyt! Vielä kaksi luukkua jäljellä, siis: näkemiin ja kuulemiin!

21.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 21. luukku

On joulukuun 21. ja muutaman tunnin kuluttua käynnistyy viimeinen työpäiväni ennen joulua. Eli tänään on vuorossa myös viimeinen sellainen kalenterin luukku, jonka pakon sanelemana avaan epäinhimillisen varhaiseen aikaan. Huomenna saan jo nukkua, sinne kukon laululle saakka. Kaltaiselleni aamuvirkulle tunnit ennen muiden heräämistä ovat vuorokauden seesteisintä aikaa - silloin ehdin rauhassa olla aloillani, lukea, kuunnella musiikkia, miettiä mitä mietittävissä on. Mutta nämä turhan varhaiset, jo aamuyön puolella käynnistyneet päivät kuluttavat voimavaroja liialti, joten joulun suoma paussi tulee tarpeeseen.

Päivän kalenterilevyt mietityttävät suuresti. Miksi tontut tällaista kouriini lykkäävät - miksi ihmeessä olen nämä levyt hankkinut? Jos olettaisin eläväni tonttujen tapaan vuosisatojen ajan, en näkisi asiassa ongelmaa: jos aikaa suotaisiin lähes rajattomasti, tutkisin päällimmäisten kiinnostusten kohteideni lisäksi musiikkia huomattavasti laaja-alaisemmin. Vuosisatoja jatkuvan elinkaaren aikana saattaisin koluta taide- ja juurimusiikin helmet, jatsit, soulit, proget, etnot, kansanmusat, hip hopit, räpit ja schlagerit. Mutta koska en ole tonttu, olen eliniän odotteeni mukaan jo elämäni ehtoopuolella. Näin ollen on tehtävä rajauksia ja valikoitava maailman musiikillisesta annista sellaista tavaraa, jonka oletusarvoisesti uskon vastaavaan mieltymyksiäni. Aikaa ei ole hukattavaksi turhanpäiväisyyksiin. Tänään tarjolla on kuitenkin sellaisia äänitteitä, joiden epäilen sijoittuvan mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kirottu discogs, kirotut postikulut. Ja kirotun halvat hinnat.

Luukun levyt ovat kaikki artistilevyjä. Artistien tukena ja taustalla toimii joukko musikantteja, mutta bändeiksi näitä kokoonpanoja ei kutsuta - tai jos kutsutaankin, sitä ei kerrota levyjen kansissa. Ja jälleen kalenterilevyjä yhdistää myös mitätön hankintahinta ynnä muut ulkomusiikilliset seikat: tämänkertaisessa setissä on kolme levyä, joiden kansikuvat ovat ostopäätöstä tehdessä miellyttäneet. Kyse ei varsinaisesti ole siitä, että kansitaide olisi erityisen hienoa tai näyttävää, vaan siitä, että se herättelee odotuksia tietyn tyyppisestä musiikista. Epäilyksistäni huolimatta elättelen siis toiveita, että kuultavissa olisi jotain mielenkiintoista ja miellyttävää.

Päivän ensimmäinen platta on Lee Fardonin ensialbumi vuodelta 1980. Poprock-genreen sijoitetun 'Stories of Adventure'-pitkäsoiton julkaisi Aura Records. Aura ei ole minulle tuttu lafka, mutta näyttääpä sen katalogista löytyvän mm. Alex Chiltonia ja Soft Boysia. Fardon on laulaja/lauluntekijä, jonka ura on jatkunut 70-luvun alkupuolelta aina näihin päiviin saakka. Hänen julkaistu tuotantonsa on kuitenkin varsin suppea - vuosien 1980-1992 välillä herralta ilmestyi neljä albumia. Seuraavaa levyä saatiin odottaa aina vuoteen 2002 saakka, jonka jälkeen Fardon on julkaissut vain yhden omakustanne-CDR-levyn, jolla hän verkkosivujensa mukaan tulkitsee aiempaa materiaaliaan akustisesti.

Fardon aloitti uransa folk-klubeilta - sieltä levy-yhtiön sedät hänet löysivät ja laittoivat miehen studioon. Pian hän kiersikin jo maata kovassa nosteessa olleen Dire Straitsin kanssa. Knopfler ja kumppanit räjäyttivät potin, mutta Fardon jäi marginaaliin. Näin asia varmastikin on, sillä hiipunut levytysura ja verkkomainintojen olemattomuus kielivät siitä, että Fardon on koko lailla tuntematon suuruus ainakin tänä päivänä.

Palataan 'Stories of Adventure'-älppärin kansikuvaan. Kannessa on mustavalkoinen, pelkistetty kuva miehestä, jonka kaulalla roikkuu sähkökitara. Paidan hihat on kääritty ylös. Kuvassa Fardonin katse on luotuna alaspäin, oikeassa kädessä on jotain - mahdollisesti mikrofoni, huuliharppu, olutpullo. Toinen käsi lepää kitaran päällä, sormien välissä on kenties savuke. Kansikuva johdattelee ajattelemaan, että nyt soitetaan nöyrää, maanläheistä rock-musiikkia. Koreilematonta ja riisuttua kamaa, joka ei pyri suureen taiteellisuuteen - onhan tekijänsä ennen kaikkea duunari, eikä mikään siniverinen hienostokoulun kasvatti. Takakannen potretissa Fardon katsoo suoraan kameraan, lähes ilmeettömänä, mutta ehkä kuitenkin hieman uhmakkaana. Kannen perusteella oletan, että saan kuulla Billy Bragg meets Bruce Springsteen -tyylistä folk-henkistä perusrockia.

Noh, arvaukseni menee hieman pieleen musiikin kuin kannenkin suhteen. Verkosta löytämässäni toisessa kansiversiossa valokuvaa ei ole retusoitu samaan tapaan, joten siitä voin nähdä, että käsi piteleekin kitaran hihnaa, eikä tupakkiakaan ole. Musiikissa en juuri Braggia kuule, mutta ehkä ripauksittain Brucea. Jos kaikki palikat olisivat kohdallaan ja musiikki tuon arvaukseni mukaista, olisi levyä myyty tähän päivään mennessä suunnattomia määriä ja lisäpainoksia otettu jo kymmenittäin. Mutta ei.

Biisinikkarina Fardon väsää keskitien rockia aikuiseen makuun. Ajankohdan punk/new wave -vyörytyksen jäljet kuuluvat hienokseltaan albumin tuotannossa ja kenties myös Fardonin laulussa. Siinä on karheutta, uhmakkuutta ja paikoin Lou Reed -henkistä lakonisuutta. Balladiosastolla soundimaailma karkaa turhan viihteelliseksi, mutta menevämmissä paloissa levyllä soittava Fardonin keikkataustabändi Legionnaires rockaa kiitettävän reippaasti. Räkää tai visvaa - sen puoleen kuin syntetisaattorien pulputuksia tai muita ajan oireita - ei levyltä kuule tai aisti, mutta rouheutta toteutuksessa sen verran, että väitän vuoden -77 tapahtumien antaneen värinsä tällekin platalle.

Levyn parhaat raidat ovat nimikappale ja A-puolen päättävä 'Fast at 17'. B-puolella tempo putoaa ja slovariosasto valtaa tilaa. Verkkaisemmista biiseistä en innostu, mutta albumin ripeämpää tavaraa kuuntelen ongelmitta. Kovin brittiläiseltä Fardon ei kuulosta, vaikka välillä huomaan ajattelevani maanmiestään Sean Tylaa ja Tyla Gang -bändiä. Varmasti osuvampiakin verrokkeja olisi tarjolla tukuittain, mutta tällaista perusrockia kuuntelen sen verran vähän, etten osaa nimetä Fardonille ilmeisiä hengenheimolaisia.

Valitettavasti Youtube-kanavilta ei löydy 'Stories of Adventure' -biisejä - miehen kotisivuilta voi halutessaan ladata albumin nimikappaleen. Kun levyn parasta antia on Fardonin ääni, tarjotaan siitä tuoreempi näyte. Kypsään ikään ehtineen Fardonin ääni ei ole menettänyt hohtoaan, pikemminkin päinvastoin. 'Every Thing' albumilta London Clay:



Päivän toisen albumin tekijä Anthony Moore on jo tunnetumpi artisti, mutta operoinut sellaisilla alueilla, jotka ovat minulle tyystin vieraita. Kokoonpanoistaan Slapp Happy ja Henry Cow, joista jälkimmäisessä Moore ei ollut ns. pääroolissa, olen toki kuullut ja lukenut, mutta niiden musiikkiin en ole perehtynyt millään muotoa. Vuonna 1948 Lontoossa syntynyt Moore on tehnyt pitkän uran musiikin parissa - ja se ura jatkuu edelleen. Discogs määrittelee herran roolin seuraavasti: experimental music composer, performer and producer. Tuo kuvaus kuulostaa siltä, että Moore liikkuu tätä nykyä jossain popmusiikin tuolla puolen, taideprojektien ja korkeakulttuurin kentällä. Viimeisimmät albuminsa ovat kollaboraatioita, joiden tyylilajeiksi määritellään experimental, noise ja ambient. Ääninäytteistä on jälleen uupeloa, mutta esimerkiksi yhteistyöstään Therapeutische Hörgruppe Köln -ryhmän kanssa voi lukea pitkällisen selostuksen mainitun ryhmän kotisivuilta.

Soolouransa Moore käynnisti ensimmäisen kerran 70-luvun alussa. Tuolloin tuloksena oli kaksi albumia Polydor-yhtiölle. Päivän kalenterilevy sijoittuu 70-luvun lopulle, jolloin Moore jatkoi omiin nimiin tehtyä tuotantoaan independent-lafkojen leivissä. 'Flying Doesn't Help'-pitkäsoiton kustansi Quango Records vuoden ollessa 1979. Oliko albumin nimi varhainen kannanotto ilmastonmuutokseen - tiedostiko Moore jo tuolloin lentomatkailun vaarat ympäristöllemme? Tuskinpa, mutta ei nimi levyä ainakaan pahenna.

Tarkastellaanpa levyn kantta. Albumista ilmestyi erilaisia kansiversioita, joissa vain väri vaihteli silkkipainetusta mustavalkoisesti keltaisen kautta tähän punertavaan. Kuva-aihe, fontti ja tekstin asettelu säilyivät samoina. Räyhäkkään rento kirjasinlaji alleviivauksineen toimii viitteenä punk-kulttuuriin: logoja ei ole väsätty pieteetillä, vaan homma on huiskittu kasaan puolihuolimattomasti mutta tyylitajulla. Kannen värjätyssä kuvassa on näkymä lentokentältä. Siinä näkyy terminaali, taustalla lentokoneet ja etualalla terminaalin eteen pysäköidyt - tai sen ohitse ajavat - henkilöautot. Kuvaa on käsitelty siten, että se näyttää ruhjotulta ja suttuiselta. Takakannessa nähdään hyvin pukeutuneita ihmisiä selin kameraan - mahdollisesti terminaalissa, ulkoilmassa tai muussa avarassa tilassa. Kansi ja albumin nimi johdattavat minut ajattelemaan industriaalishenkistä, kokeilevaa, hieman väkivaltaista musiikkia, jonka teemoina ovat massakulttuurin arvostelu, kahdeksasta neljään -elämäntavan kyseenalaistaminen ja muu yhteiskuntakriittisyys. Toivoin albumin kuulostavan samalta kuin Killing Joken debyytti. Tai omaavan samoja elementtejä kuin Throbbing Gristlen tai Laibachin tuotannossa on. Killing Joken ensi albumin kannessa on graafisia yhtymäkohtia Mooren albumin kansitaiteeseen:

Jos asianlaita olisi niin kuin kansi ohjaa minua ajattelemaan, olisin kuullut jo aiemmin Mooresta ja tästä albumista. Eli ei, tämä ei ole Killing Jokea, ei industriaalia, vaikka toki kokeellisia elementtejä mukana onkin. Mooren kappaleet ovat pohjimmiltaan hyvin brittiläisen kuuloisia popralleja. Biiseissä on hypähtelevää teatraalisuutta, sellaista musikaaleista tuttua hermostuttavaa 'leikkisyyttä', jota niin monet britit ovat poplauluihinsa liittäneet. En tiedä aloittiko tuon perinteen Lennon ja McCartney vai sittenkin Kinks ja Ray Davies - vai onko se jo paljon varhaisempaa perua. Perinnettä ovat sittemmin jatkaneet lukemattomat muusikot, esimerkeiksi kelvatkoon vaikkapa XTC tai Blur. En osaa kuvailla tuota musiikissa esiintyvää elementtiä sen tarkemmin, mutta englanninkielisissä kritiikeissä tuollaista musiikkia kuvaillaan usein sanalla 'quirky', joka suomeksi tarkoittaa tylsästi outoa. Se ei ole outoa synkällä tavalla, vaan kummallista hilpeään ja aristokraattisen ironiseen tyyliin. Musiikillisen ilmiön kuvallisena vastineena voisivat toimia Monty Pythonin sketsit - ja etenkin sketsien välissä nähtävät omalaatuiset animaatiot:



'Flying Doesn't Help'-albumin soundimaailma on new wave -väritteinen. Koneita ja kilkatuksia kuullaan taajaan. Äänimaailma miellyttäisikin kauttaaltaan, jos paikoin käytetyt juustoisimman laidan synasoundit olisi kipattu roskikseen. Mutta aikansa lapsella on aikansa vaatteet. Mooren lauluääni ja -tyyli miellyttää, kappalemateriaalikin on vähintään kohtalaista kauttaaltaan. Ensi kuulemalta nostan kärkeen A-puolelta biisin 'Useless Moments' ja B-puolelta raidan 'War'.

Koko albumi on kuultavissa Youtubessa, mutta jostain syystä upotus ei onnistu. Tässä linkki albumiin:

Anthony Moore: Flying Doesn't Help (Quango, 1979).

Mooren platta ei siis täyttänyt epärealistisia odotuksiani, mutta osoittautui kuitenkin lajityypissään aivan kelvolliseksi tuotokseksi. Ei ehkä sovellu päivittäiseen käyttöön, mutten nyt välittömästi paiskaa levyä kierrätykseenkään. Kuuntelen tarkemmalla korvalla sitten joskus. Eläkkeellä. Hoitokodin kiikkustuolissa.

Päivän kolmas albumi herättää enemmän epäilyksiä kuin odotuksia. Levyn on tehnyt Peter Coyle, jonka uran merkkihetkiin kuuluu Lotus Eaters -bändin ensihitti 'The First Picture of You':



Ei aivan eksakt minun kamaani. Noh, Lotur Eaters -nimisiä bändejä on maailmalla ollut useampia ja minua niistä kiinnostaa eniten amerikkalaisen Aaron Turnerin projekti. Tänään kuitenkin jäljet johtavat Britanniaan ja 80-luvun alkuun, jolloin Peter Coyle ja kumppanit astuivat hetkeksi valokeilaan saavuttaen tuon yhden hitin. Biisin tie listoille ja bändin reitti levy-yhtiölleen avautui Peel-sessioiden seuraamuksena. Hitin perään tehtiin albumi 'No Sense of Sin', jonka julkaisi Arista vuonna 1984. Levyltä lohkotut sinkut eivät kuitenkaan menestyneet toivotusti ja pian Lotus Eaters kuivuikin kasaan jäsenten jatkaessa musiikin parissa tahoillaan. Sittemin bändi on tehnyt paluun kahdestikin, tuloksenaan pari pitkäsoittoa 2000-luvulla.

Peter Coyle ryhtyi Lotus Eatersin jälkeen soolouralle. 80-luvulla syntyi kaksi teosta, joista kumpaisellakin on sangen houkutteleva nimi: Ensin ilmestyi Ediestan kustantamana tuplaälppäri 'A Slap in the Face for Public Taste' (1986). Parin vuoden kuluttua Coyle pisti vielä paremmaksi - kakkosalbumi kantaa nimeä 'I'd Sacrifice Eight Orgasms with Shirley Maclaine Just to be There' (Big Big Massive Records). Päivän kalenterilevy on tuo ensin mainittu. Kun sen kansikin vaikutti houkuttelevalta, en voinut vastustaa kiusausta. Tämä on tsekattava!

Tupla-albumin nimen ja kannen perusteella voisi odottaa oikeastaan mitä vain, mutta jos otetaan huomioon Coylen Lotus Eaters -menneisyys, on tarjolla tuskin musiikillisesti kovin brutaalia tavaraa - sanoitukset sen sijaan saattavat olla hyvinkin kitkeriä. Toivoin ja pitelin peukkujani, että kuulisin jonkinlaista post-punk kolinaa, ehkä synavetoista, minimalistista ilmaisua. Noh, en saanut aivan sitä mitä toivoin, mutta peräti 24 kappaleen mittaisessa kokonaisuudessa on silti hetkensä. Osa levyn materiaalista liippaa ymmärrettävästi läheltä tuota Lotus Eatersin hittiraitaa (muita bändin tuotoksia en ole kuunnellut), osan ollessa sitten aivan jotain muuta. Rasittavimmillaan levy on yhdistellessään hieman jatsahtavia melodioita ja sointukulkuja aikansa köykäiseen synapoppiin. Noista sävelkuluista tulee pahimmillaan mieleen Stingin soolotuotanto, vaikka musiikin toteutuksessa ei muutoin yhtäläisyyksiä juuri olekaan. Railakkaimpina hetkinä keikutaan jossain Public Image Limitedin 80-luvun levyjen maisemissa. Keskimäärin liikuskellaan kentällä, jossa mm. Cocteau Twins, Eyeless in Gaza tai Marc Almond operoivat. Jos mainitut nimet miellyttävät, niin kyllä sitten Coylenkin kanssa voi elää. Soundit ovat paikoin todella hirvittävää kasaria, mutta aika nopeasti siedätyin levyn äänikuvaan.

Top 3 -biisit ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen:

1. Let the World Fall
2. Upside-Down
3. Plant Life

Noiden lisäksi levyltä löytynee vähintään seitsemän kelvollista biisiä, joten jos omistaisin kasettinauhurin, painaisin rec-nappia ja kokoisin tuplan parhaat raidat samalle nauhalle. Siten kouluarvosanoin seiska miikan tuplasta saataisiin kasi puolen arvoinen tavallinen älppäri.

Tässä kaksi biisiä 'Slap in the Face of Public Taste' -äänitteeltä. Ensin avausraita 'Down' ja sitten levyn kolmannen puoliskon päättävä 'Scrub Me':





Luullakseni tuo ensimmäinen näyte putoaisi supistetulta laitokseltani. 'Scrub Me' saattaisi sille selvitä.

Coylen levyn kansissa ei sanoituksia ole, eikä sisäpusseistakaan niitä löydy. Myös Fardonin ja Mooren tapauksissa sanat jäävät arvoituksiksi. Jostain syystä bändilevyiltä en välttämöisin sanoja edes etsi, mutta jos kyse on sooloartistista, niin toivoisin löytäväni lyriikat. Onko kyse siitä, että miellän sooloartistit jotenkin vakamammin otettaviksi taiteilijoiksi, joilla saattaisi olla painavaa sanottavaa - tai kykyä muotoilla ne tavanomaisimmat rakkauden tunteet tai ahdistuksen aiheet korkealentoisempaan formuun? Vai onko kyse siitä, että miellän artistien tuotannon henkilökohtaisemmaksi kuin bändien aikaansaannokset? Haluanko kurkistella nimellään esiintyvän musikantin sielun syövereihin? Jaa'a... ehkä kyse on kuitenkin enemmän musiikin tyylilajeista. Jos otantaan mahdutetaan levykokoelmani kaikki äänitteet, niin voidaan päätellä seuraavaa: sooloartistit esittävät bändejä useammin harrasta, tarinointiin perustuvaa hipsuttelua - ja bändit artisteja taajempaan aivotonta rokin renkutusta. Bama-lama-luu-osastolta harvemmin osaa odottaa kovin syvällisiä haikuja, vaikka poikkeuksiakin joukossa on. Jos taas levyn äänimaisemaa täyttävät vain akustinen kitara ja laulu, on tyhjäksi jäävä tila puhallettava täyteen jollain merkityksellisellä. Esimerkiksi fiksuilla sanoituksilla.

Jätän tuon keskeneräisen ajatelman nyt sikseen ja palaan tosiasioihin: päivän levyt kuuntelin ilman puistatuksen tunteita, mutta eivät platat myöskään aiheuttaneet erityisempää riemastumista. Joulukuun 24. häämöttää jo, joten toivon, että kalenterin avaamattomat luukut tarjoavat päivän tarjontaa maukkaampia herkkuja. Saas nähdä, kuinka käy. Nyt näkemiin ja kuulemiin!

20.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 20. luukku

Eilen höperehdin hätäpäissäni maagisesta peilistä ja jännittävästä maailmasta, joka tuon peilin tuolla puolen odottaisi. Noh, onnekseni alati nurkissa luuraavat tontut ovat järjestäneet tämänkin asian kuntoon, jotta en joudu syömään sanojani. On joulukuun 20. päivä ja tämän päivän luukusta riivin esiin kolme vinyylilevyä, joista löydän helposti useitakin yhdistäviä tekijöitä. Kaikki platat on julkaistu 80-luvulla ja kaikki artistit ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa aikansa garagerock-ilmiöön. Tuon kertaustyylin julkaisijana kunnostautui muun muassa ranskalainen Lolita, jonka katalogista löytyy runsaasti amerikkalaisten huippubändien äänitteiden eurooppalaisia painoksia, mutta myös paikallisten yhtyeiden tuotantoa. Yhdysvalloissa genren soihdunkantajiin kuului Voxx Records, joka oli Bomb!-lafkan psykedeliaan ja garageen keskittynyt alamerkki. Päivän levyistä ensimmäisen julkaisi Lolita, toisen Voxx - ja kolmannen on Yhdysvalloissa julkaissut samainen Voxx, mutta tämä minun kappaleeni on eurooppalainen painos, jonka julkaisijana on taasen Lolita. Selvä?! Lajityypin ja julkaisijoiden lisäksi näitä päivän levyjä yhdistää se, että bändien nimet ovat kaikkea muuta kuin uniikkeja: jokaiselle löytyy samaa nimeä kantaneita edeltäjiä ja aikalaisia.


Voxxin katalogista löytyy muun muassa Barracudasia, Miracle Workersia, Pandorasia, Steppesiä ja Tell-Tale Heartsia. Pandoras ei ehkä ole maailman merkittävin bändi, mutta tärkeä siksi, että sen riveissä uransa aloitti Kim Shattuck, sittemmin Muffs-bändinsä kanssa lukuisia loistoplattoja tehnyt kultakurkku. Lolitan tuotannossa on enemmän diversiteettiä: sen julkaisuista löytyy 17 Pygmiesin outoa, mutta upeaa post-punkkia, klassista pubrockia Dr. Feelgoodilta, mutta myös Gun Clubia, Plasticlandia ja Three O'Clockia. Kalenteriluukun levyistä ei yksikään ole järin maineikkaan bändin tekosia: ensimmäiset ovat käppä/halpisosastoa, kolmannen levyn ollessa hieman tyyriimpi tapaus: maksoin levystä peräti kolmetoista euroa.

Ja nyt pääsemme luvatun peilin äärelle: sellaisen löydämme sveitsiläisen Mystics-garagebändin '33-33'-mini-lp:n kannesta. Kuvassa on usein käytetty rock'n'roll-klisee: takahuoneen peili, jonka ääreltä löytyy niin tupakin tumpit, olutpullot kuin rumpukapulatkin. Tyypillisimmillään asetelmaan kuuluu vielä itseään peilaileva vähäpukeinen pimu, jonka bändin pojat sitten ilmeisesti hoitelevat keikan jälkeen. Mysticsin pojat eivät kuitenkaan ole onnistuneet houkuttelemaan fanityttösiä bäckärille. Tai sitten maaginen peili on imaissut neitokaiset muihin maailmoihin.

Orkesterin diskografiaan kuuluu tätä miniä edeltänyt pitkäsoitto 'Dandies are back' (Lolita, 1983), jonka on osin tuottanut Barracudasin Robin Wills - ja vierailijoina levyllä kuullaan samaisen bändin Jeremy Gluckia ja Chris Wilsonia. Mielenkiintoinen äänite, jonka mieluusti kuulisin, mutta valitettavasti se ei ole tänään käsittelyvuorossa. Tämä mini-lp on äänitetty radiolivenä syksyllä 1984 yhtyeen kotikentällä Genevessä. Tuon äänityksen julkaisi Lolita 2000 kappaleen värivinyylipainoksena seuraavana vuonna. Mystics-nimisiä kokoonpanoja on maailmalla ollut varmasti myöskin lähes pari tuhatta. Noh, ehkei sentään aivan niin montaa, mutta omaperäisyyspisteitä ei sveitsiläisille voi nimestään antaa.

Kovin omaperäistä ei ole yhtyeen esittämä musiikkikaan: psykedeelissävytteisen amerikkalais-tyylisen garagerockin sijaan bändi soittaa 60-luvun brittiläisen rhythm and bluesin mieleen tuovaa rock'n'rollia. Levyllä coveroidaan Rollareiden 'Mother's Little Helper' ja Flamin' Grooviesin 'Love Have Mercy'. Loput raidat taitavat olla yhtyeen omia tekeleitä. Vokalisti ääntää englantia lähes japanilaisittain, eli erittäin huonosti - ja kitarat soivat levyllä kauttaaltaan kovin hiljaa. Onko kyse heikosta äänityksestä tai miksauksesta vai tietoisesta valinnasta, sitä en tiedä. Vaikka yhtye soittaa livenä, se ei kuulosta kovin riehakkaalta vaan pikemminkin hieman kömpelöltä. Rollari-laina on harvinaisen turha ja heikko veto, mutta ei levyn kuudesta muustakaan kappaleesta paljoa käteen jää. Levy ei millään tapaa ole vastenmielinen, paremminkin vain tyhjänpäiväinen.

Tässä lajityypissä uutta luova omaperäisyys ei välttämättä ole se suurin hyve, mutta genren parhaat nimet erottuvat joukosta tiukan soiton, tyylitajun ja sävelkynän terävyyden ansiosta. Valitettavasti Mystics ei ainakaan tämän näytteen perusteella kuulu tuohon valioluokkaan. Albumin takakannesta löydän levyn ainoat viitteet psykedeliaan. Takahuoneen pöydälle jätetty paita on syttynyt sinertäviin liekkeihin ja peilistäkin loistaa ties mitä revontulia. Tuohon kuvastimeen kun kurkottaa, päätyy mitä ilmeisimmin toisiin maailmoihin, jonnekin hämäräperäisiin tsykedeelisiin sfääreihin. Pelottavaa!

Valitettavasti en löydä '33-33'-levyltä näytettä, joten joudun tyytymään Them-coveriin, jonka Mystics levytti albumilleen 'Dandies are back':



Päivän toisen kalenterilevyn bändiä ei nimivalinnassa ole onnistanut yhtään sen paremmin kuin Mysticsiä. SS-20 oli internet-lähteiden mukaan Neuvostoliiton keskipitkän matkan ohjus kylmän sodan aikana. Muita selityksiä en nimelle löytänyt, mutta ilmeisesti lukuisat 80-luvun nuoret ovat treenikämppinäkin toimineissa ydinsuojissa kyyhöttäessään päätyneet antamaan bändeilleen tuon saman nimen, joko väliviivalla tai ilman. On yhdysvaltalaista, meksikolaista, saksalaista ja ranskalaista punk-bändiä, italialaista oi-orkesteria ja niin edelleen. Ynnä sitten tämä 80-luvun puolivälin kieppeissä operoinut amerikkalainen garagerock-bändi.

'Dream Life' on yhtyeen kahdesta albumista varhaisempi. Sen julkaisi siis Voxx vuonna 1986. Seuraavana vuonna ilmestyi vielä 'Son of Fantasy' Electric Eye Recordsin kustantamana. Pikkulevyilleen SS-20 on saanut mielenkiintoiset kumppanit: toisella se toimii kahden kappaleen verran Seedsin Sky Saxonin taustabändinä - heittäen levyn B-puoliskolle parit biisit omiin nimiin. Toisen 7-tuumaisen on julkaissut italialainen Lost Trails -fanzine: A-puolella Celibate Rifles soittaa Dancing Barefootia livenä ja B-puolella on sitten SS-20-yhtyeen Yardbirds-coveri.

'Dream Life'-platan kansikuvassa Mysticsin levyssä nähtyä peiliä tarkastellaan ilmeisesti lähietäisyydeltä. Ja kohta tuo aikansa Stargate imaisee tuijottelijansa sisäänsä. Aivan yhtä vetovoimaista ei SS-20-bändin musiikki valitettavasti ole. Psykedeliaa on kyllä riittämiin, mutta jäsenneltyjä, selkeitä ja tarttuvia biisejä vähemmän. Yhtye coveroi Stoogesia (Penetration) ja Doorsia (My Eyes Have Seen You), mutta ei tietenkään pärjää alkuperäisille, vaikka yrittää vääntää versioistaan omanlaisiaan. Yhtyeen omat sävellykset naittavat monenlaisia elementtejä, mutta bändi ei saa palikoitaan pysymään kasassa, vaan torni huojuu kaiken aikaa ja aina välillä romahtaa komeasti. Paikoitellen yhtye kuulostaa lähes tavanomaiselta 80-luvun alun new wave -bändiltä kun taas hetkittäin uppoudutaan niin syvälle psykedeliaan, että tolkku katoaa. Vokalisti Madeline Ridley ei ole kovin taitava laulaja. Yritystä on hurjasti ja osaamisen puutteita pyritään peittämään överiksi menevällä dramaattisuudella. Musiikista kantaa ilmeisesti päävastuun Bruce Wagner, jonka insrumenttivalikoimaan kuuluvat tavanomaisesta poikkeavat välineet: "Normal Hawaiian Guitars" ja "3-String Bass". Levyn on tuottanut Bomb!-moguli Greg Shaw, mutta olisiko ollut niin, että jonkinlaisia vaikeuksia albumin kasaamisessa on ilmennyt, sillä miksauksen hoitanut Brett Gurewitz on takakannen tekstin mukaan myös uudelleen äänittänyt joitain osioita levyä varten. Levy kun kuulostaa kaikkiaan hieman keskentekoiselta ja kypsyttelemättömältä.

Toki 'Dream Life' on outoudessaan myös jossain määrin kiinnostava paketti. Omituiset kappalerakenteet ja kummallinen soundimaailma houkuttavat laittamaan levyn uudelleen lautaselle. SS-20 lyö Mysticsin laudalta omaperäisyydellään ja kokeilevuudellaan. Harmillisesti jännittävistä ainesosasista ei ole onnistuttu kyhäämään mestariteosta, vaan lopputuloksena on obskuuri kuriositeetti, jonka rahallinen ja kulttuurinen arvon on sangen vähäinen. Sijoitan tämän levyn pinoon "tutkin joskus tarkemmin, jos jaksan".

Takakannen kuvasta näemme, minkälaista peilintakamaassa sitten on. Kaikki on kovin räikeää ja hieman vinoutunutta. Värikkäät valoaallot halkovat taivaankantta ja olo on kuin olisi joutunut kaleidoskooppiin. Onko kyse taikamaailmasta, vai ovatko syynä psykedeelit tai sienet - sitä en tiedä.

Parhaiten SS-20 onnistuu mielestäni vähemmän huuruisessa 'You're All Alone'-biisissä:



Päivän kolmannen levyn on tehnyt yksi maailman monista The Things -nimisistä kokoonpanoista. Tällä kertaa kyse on Los Angelesin alueelta kotoisin olevasta psykedeelissävytteistä poppia soittaneesta ryhmästä, jonka kantavana voimana toimi vokalisti/kitaristi/biisintekijä Steven Crabtree. Things julkaisi urallaan kolme albumia: ensimmäinen, 'Coloured Heaven', ilmestyi vuonna 1984 (Voxx) ja viimeinen, 'Things', vuonna 1988. Tuolloin levy-yhtiönä toimi mainitun Brett Gurewitzin luotsaama, pääosin punkrockiin keskittynyt, maineikas Epitaph. Tuotanto-, äänitys-, miksaus- ja levy-yhtiöhommien ohella Brett Gurewitz hoiteli parhaiten tunnettua pestiään, eli Bad Religionin kitaristin tonttia.

Päivän kalenterilevy on Thingsin triosta se keskimmäinen albumi, 'Outside My Window'. Bändin pojat ovat varmaankin asettuneet pysyvästi tsykedeeliseen peilintakamaahan, jos heidän ikkunansa ulkopuolella todella näyttää tuolta. Levystä on tehty jenkki- ja ranska-painoksen lisäksi kreikkalainen versio. Kaikissa on hieman erilaiset kannet, mutta yhteistä niille on vääristynyt ja räikeä värimaailma. Outoa!

Thingsin tuotannosta olen jo aiemmin hommannut tuon viimeisen platan - lähinnä siksi, että kaikki 80-lukulainen garagerock ja psykedelia kiinnostaa, plus syystä siitä, että julkaisijana toimi Epitaph. Merkin ei voi sanoa oleva laadun tae, mutta pääosin yhtiö on julkaissut kiinnostavaa kamaa, ainakin vuosituhannen taitteeseen saakka. Uudemmasta tuotannosta en olisi niinkään varma. Thingsin levy on selvä poikkeama yhtiön julkaisulinjassa, mutta ei laadultaan vaan tyyliltään. Kelpo levy!

Tämä käsillä oleva äänite ei suuresti poikkea seuraajastaan. Raa'an rokinrenkutuksen sijaan kuulen hillitympää 60-lukulaiseen poppiin kallellaan olevaa psykedeelissävytteistä musiikkia. Steven Crabtree ei ilmeisesti onnistunut säveltämään yhtään sellaista hittiä, jonka underground-yleisö olisi ottanut omakseen ja muistaisi vielä tänäkin päivänä. Kappalemateriaali on kuitenkin hyvää ja tasalaatuista, lukuun ottamatta B-puolen 'Look What You're Doing'-raitaa, joka ei kokonaisuuteen oikein istu: sen rytmiikka ja kitarakuvio johdattavat aatokset 80-luvun mainstream-rockiin. Ei Things muutoinkaan soita täysin revival-hengessä: se ei kopioi 60-luvun bändien soundia tai biisisapluunaa yksi yhteen, vaan ottaa traditiosta ydinluun ja mausteet, perusraaka-aineiden ollessa yhtyeen omia. Tai lainaa nekin tietysti ovat, enemmän tai vähemmän, mutta eri aikakaudelta. En osaa sanoa, mihin lokeroon musiikkiekspertit ja -historioitsijat Thingsin tunkevat, mutta minun nähdäkseni se sujahtaa sujuvasti samaan laatikkoon kuin Rain Parade, Three O'Clock ja monet muut alueen aikalaisbändit. Eli sijoitan yhtyeen osaksi Paisley Undergroundia:

"Some music scenes pass into legend – Memphis in 1955/56, San Francisco and London in 1966/67, New York in 1976/77. Many more, though, fade from memory – like the Paisley Underground. Back in the early 80s, Los Angeles saw a sudden spurt of young bands all influenced by the psychedelia of the late 60s, and all taking different elements of it. The result was bands that all sounded different, but all of a piece – from the intense, droning, tough Velvetsy rock of the Dream Syndicate, to the sunshiney Beatles pop of the Bangles, to the Byrds-indebted Long Ryders."

(Michael Hann, The Guardian, Thu 16 May 2013)

Tässä levyn nimikappale - videota värittää albumin kreikkalaisversion kansi:



No niin, päivän levyt on nyt kuultu. Yhteenvetona voin todeta, että peilintakaisessa taikamaailmassa kaikki ei ole niin maagista kuin ensi silmäyksellä saattaa näyttää. Löytyvästä materiaalista osa on tylsää ja tavanomaista, osa puolestaan arkimaailmaan tottuneille aisteille liian räikeää. Toisinaan sieltä saattaa kuitenkin löytyä pieniä helmiä, joiden loistoa voi pimeässä huoneessa sitten varoen tarkastella. No niin, ei enempää sekoilua, vaan näkemiin ja kuulemiin - huomenna sitten taas toivoakseni vuorossa aivan jotain muuta!

19.12.18

Suuri levyjoulukalenteri 2018: 19. luukku

On 19. joulukuuta ja maa on yhä valkoisempi. Snögeliä on minun makuuni jo liikaakin, mutta minkäs teet. Levyjä ei sen sijaan ole koskaan liikaa, joten avaan päivän kalenteriluukun ja kaivan sieltä kolme äänitettä. Tälle päivää tontut ovat valikoineet kuultavakseni halpislevyjä, joita ei taida yhdistää juuri mikään muu kuin se, että oletettavasti ne eivät ole kovin radioystävällistä tai helppoa rokkimusiikkia. Kahteen nimeen olen törmännyt aiemminkin, kolmannen ollessa uppo-outo.

Ensimmäinen levy on Poopshovel-nimisen amerikkalaisyhtyeen debyyttialbumi 'Opus Lengthemus'. Poopshovel-nimi sopiikin oikein hyvin tähän lumenkolauspäivään. Älpeen julkaisi vuonna 1989 Community 3. Yhtiön erikoisalaa oli kimurantti, usein huumoripitoinen vaihtoehtorock. Firman katalogista löytyy useita hienoja levytyksiä, muun muassa seuraavilta artisteilta: Agitpop, Big Trouble House, Chicken Scratch, God and Texas, Stripminers ja ZuZu's Petals. Poopshovelia en kuule tänään ensimmäistä kertaa: minulla oli sen kakkoslevy 'I Came, I Saw... I Had a Hotdog', mutta jouduin luopumaan siitä tilanpuutteen vuoksi. Noh, jos totta puhutaan, ei se ollut kovin häävi levy. Tämän debyytin hommasin kuultavakseni, koska sain sen lähes ilmaiseksi. Poopshovelin levyt eivät ole haluttuja, eikä niistä normaalistikaan tarvitse maksaa kahta tai kolmea euroa enempää, mutta tämän yksilön kansi on ottanut jossain vaiheessa hieman kosteutta - joten albumi irtosi tavanomaistakin pienemmällä panostuksella.

Yhtyeen toinen albumi oli sietämättömän hajanainen kokoelma hönttiä, vaihtoehtoista huumorirockia, jossa yhdistyivät funkahtavat riffittelyt torventörähdyksiin ja teatraaliseen laulantaan. Kun levyhyllyni olivat täyttyneet ja lattioillekin kertynyt kestämättömät määrät äänitteitä, sai tuo albumi mennä monien muiden mukana. Mielikuvani Community 3 -lafkan tuotoksista ovat kuitenkin niin myönteisiä, että oli pakko tsekata tämäkin platta.

'Opus Lengthemus' on luultavasti piirun verran parempi albumi kuin tuo kakkosalbumi, mutta ongelmansa tällä debyytilläkin on: mukana on joitakin rasittavia funk/groove-vyörytyksiä, joita en vain voi sietää. Parhaimmillaan Poopshovel venyy hieman Alice Donutin mieleen tuovaan outoiluun. Mitä suorempaa punkrockia bändi soittaa, sitä paremmalta se kuulostaa. Kun nuo funkahtavat hard rock -elementit astuvat mukaan kuvaan, muuttuu materiaali vähemmän kiinnostavaksi ja paikoin jopa ärsyttäväksi.

Tässä A-puolen ensimmäisestä biisistä, 'Young People in Love are Hardly Ever Hungry', väsätty video:



Videobiisi edustaa albumin parempaa materiaalia. Heikoista hetkistään huolimatta tämä albumi yllätti minut myönteisesti - hermostuttavia elementtejä oli vähemmän kuin odotin ja osa materiaalista oli vähintäinkin kohtalaista. Muutaman kappaleen kohdalla oli pakko nostaa neulaa ja siirtää se takaisin raidan alkuun - musiikki oli siksi mielenkiintoista, että halusin välittömästi kuulla sitä uudelleen. Nyt kysymys kuuluukin: myinkö tuon kakkosalbumin turhaan pois? Olisiko siihen pitänyt paneutua huolellisemmin? Kenties olisin sittenkin pitänyt siitä. Huoh...

Poopshovelista paljastui myös yksi mielenkiintoinen detalji ja liittymäkohta aiempaan kalenterimerkintään: rumpali Peter Kaesberg soitti aikoinaan hardcore-bändissä nimeltä Mecht Mensch. Bänditoverina hänellä oli Dan Bitney, jonka tie johti sittemmin muun muassa Tar Babiesiin ja Tortoiseen!

Päivän toinenkin bändi on tuttu: muistaakseni ensimmäisen kerran kuulin Ritual Tensionia hankittuani bändin 12-tuumaisen Hotel California -eepeen blogini joulukalenteria varten. Silloin teemana oli "24 levyä ja 24 euroa". Levy ei ole kovin häävi, mutta selvisi edellisistä puhdistuksista niukasti. Lisäksi hyllyyni on sittemmin päätynyt vuoden 1987 albumi 'The Blood of the Kid'. Siitä muistikuvani ovat jo hieman myönteisemmät, mutta koska kyseessä on liveplatta, on sen kuuntelu jäänyt todella vähiin. Nyt käsissäni on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto 'I Live Here'. Sen yhtye julkaisi vuonna 1986 omalla Sacrifice-levymerkillään.

Ritual Tensionin musiikissa on Poopshovelin tapaan hieman funkahtavuutta, mutta se ei ole hardrockaava - vaan paremminkin postpunk- tai no wave -funkkia. Bändi kuului New Yorkin noise-rock skeneen: vokalisti Ivan Nahem soitti rumpuja parillakin Swansin levyllä. 'I Live Here' etenee miellyttävän kolistelevasti, erottelevin soundein. Nahem laulaa, huutaa tai vaikeroi teatraalisesti. A-puolen avaava 'Social Climber' on lupauksia herättävä, päällekäyvä aggro-funk-punk. Sen jälkeen 'House of Pleasure' rauhoittaa tahtia ja yhdistää puhelauluun Sonic Youth -kitarointia tuoden mieleen samasta skenestä ponnistaneen Live Skull -yhtyeen. A-puolen päättävä 'The Wrong Track' on mielentilaani nähden hieman liian raskas pala: psykoottista vaikerointia ja kitaran riipimistä ilman sen kummempaa ideaa. Noh, tällainen hieman tekotaiteellinen noiserock sopii vain tietynlaisiin fiiliksiin ja tänään en ehkä ole aivan vastaanottavaisimmillani. B-puolella taudin kuvassa ei näy muutoksia. Rytmi nykii eteenpäin, basso jynkyttää ja kitaristi riipii päälle osin atonaalisia riffejä ja vokalisti Nahem on edelleen sekavassa mielentilassa.

Videolla Ritual Tension esittää albumin kappaleen 'Tied to the Mast' New Yorkissa vuonna 1986:



Myös koko albumi on kuultavissa Youtubessa:



Lasketaan tämäkin myönteisten yllätysten kategoriaan. 'I Live Here' ei ole helppoa kuultavaa, mutta bändin soundi miellyttää ja tietty outous ja raakuus viehättää. Rumasta kannesta miinuspisteitä.

Päivän kolmas albumi on Atlantin tältä puolen. Albumin 'Defenders of the Lie' on levyttänyt joskus vuoden 1986 tietämillä Slave Dance -niminen brittiläinen kokoonpano. Siitä on vain hyvin vähän tietoa saatavilla: bändissä olivat mukana ainakin Andrew Hutchings ja Dave Kirby. Vieraita miehiä, mutta Kirbystä löydän edes yhden langanpään, johon tarttua. Discogs ilmoittaa herran kulkevan myös nimellä Steerpike. Anarkopunk-bändi Thatcher on Acid on julkaissut levyn nimeltä 'Thatcher On Acid Meets Steerpike - The Illusion Of Being Together'. Ja tuolla äänitteellä esiintyvä Steerpike on tämä samainen Kirby. Thatcher on Acidin levyjä minulla on parikin, enkä panisi pahitteeksi, jos niitä jostain ilmestyisi lisää.

Näytepala yhtyeen Curdled-pitkäsoitolta, biisinä 'Guess Who's Running the Show':



Slave Dance ei ehkä ole anarkopunkkia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä tällä albumilla varmasti kantaa otetaan ja ollaan poliittisia. Jo ensimmäisten biisien nimet antavat viitteitä siihen suuntaan:

1. Building Our Lives on Their Lives
2. Where Does the Enemy Hide
3. Let the Sickness be Known

Ensimmäinen biisi on synkähkö post-punk jynkytys, josta voi poimia viitteitä niin Killing Joken, Gang of Fourin, Slitsin kuin Chumbawambankin suuntaan. Ei lainkaan paha. Vahva bassokuvio, kirskuva kitara ja kaikuisan koliseva äänimaailma vetävät puoleensa. Kolmas biisi 'Let the Sickness be Known' on hieman hitaampi veto, mutta tunnelmaltaan avausrallia jopa uhkaavampi. Nuo kaksi biisiä ovat A-puolen parasta antia. B-puolella bändi jatkaa yleisönsä orjuuttamista samoin keinoin. Post-punk-synkistelyä, josta löydän lisää mielleyhtymiä: 'Step Outside What Do You See' -biisin kiemurteleva kitara ja vokalistin aksentti aiheuttavat Subhumans/Citizen Fish-fibat. 'Propably Dead' saa tältä puoliskolta korkeimman arvosanan ensikuuntelun perusteella.

Vaikka tietoa bändistä on saatavilla vain vähän, löytyy koko albumi Youtubesta:



Nostan peukkua päivän kalenteriluukun kolmannellekin levylle. Täysin tuntematon kokoonpano - yllättävän toimivaa musiikkia. Luultavaa on, etteivät Slave Dance, Ritual Tension tai Poopshovel kulu minun levysoittimeni lautasella puhki, mutta tällaisiin kuriositeetteihin on hauska toisinaan palata. Mistä tässä oli kyse - miksi minulla on tällainen levy? Musiikin kuuntelu voi olla jatkuvaa seikkailua, riskin ottoa, hyppyä tuntemattomaan. Tuossa hengessä avaan huomenna kalenterin 20. luukun ja loikkaan jälleen maagisen peilin läpi ennenkokemattomaan maailmaan. Siihen asti, näkemiin ja kuulemiin!